Lapsensa menettäneet Mari Liimatainen ja Virpi Lehtonen saavat tukea toisistaan. Samalla he auttavat myös muita.
He halaavat haudalla. Kaksi naista, jotka kuolema on yhdistänyt.
Niko Topias laskettiin maan syliin 18. tammikuuta 2019.
Hautapaikka sen edessä oli tyhjä 357 päivää. Sitten tuli Iisa-Eerika Maria.
Joskus naiset ohittivat toisensa Siilinjärven Rauhanpuiston hautausmaan käytävillä. Eivät tienneet, että tuo on hän. Toinen, joka käy lapsensa haudalla. Tietenkin he olivat huomanneet numerot vastakkaisessa hautakivessä ja kynttilät, jotka eivät koskaan lakanneet palamasta.
*18.1.2000 † 1.1.2019
* 4.7.2005 † 29.12.2019
Äidit kohtasivat kasvokkain seurakunnan sururyhmässä. Sen jälkeen he ovat käyneet haudoilla myös yhdessä.
Virpi Lehtosen poika Niko teki itsemurhan uudenvuoden yönä 18-vuotiaana.
Teko ei ollut ennustettavissa. Pojalla oli paljon kavereita, hän oli sosiaalinen ja iloinen luonne.
Virpi Lehtonen pitää itsemurhaa hetkellisessä mielentilassa tehtynä impulsiivisena tekona.
– Äitinä mietin varmasti aina, olisinko voinut tehdä jotakin toisin pelastaakseni lapseni. Miksi en huomannut mitään? Pohdiskelu johtaa kuitenkin aina lopulta siihen, että toisen pään sisälle ei voi päästä. Koen, että olen tehnyt kaikkeni lasteni hyväksi.
Mari Liimataisen tytär Iisa kuoli vuoden kestäneiden syöpähoitojen jälkeen 14-vuotiaana. Hän oli jo saanut terveen paperit, mutta syöpä uusiutui.
Tyttö kävi vielä kauneimmissa joululauluissa kaksi viikkoa ennen kuolemaansa, koska halusi saada leiman rippikoulupassiin. Elämänhalu oli kova, vaikka hän oli jo saattohoidossa kotona.
– Kun Iisa otti viimeisen henkäyksensä, minuun tuli tyhjyys, kylmyys ja loputon ikävä, Mari Liimatainen kertoo.
Suru on nyt äitien matkakumppani joka ikisellä askeleella oman polun loppuun asti. Se muuttaa kasvojaan, hakeutuu piiloon, sekoittuu haikeuteen ja kiitollisuuteen, mutta aina se on siellä.
Liimatainen ja Lehtonen ovat kumpikin puhuneet lapsistaan ja menetyksestään avoimesti. He perustivat paikkakunnalle vertaistukiryhmän lapsensa menettäneille.
– Meillä on kaksi elämää. On aika ennen lapsen kuolemaa ja aika sen jälkeen. Se yhdistää meitä, vaikka jokaisen tarina on erilainen, Mari Liimatainen pohtii.
Vertaistukiryhmässä käy kymmenkunta osallistujaa. Kaikki elävät äidin surua.
Se on surututkija Mari Pulkkisen mukaan alkusurua. Sellaista, jossa tiivistyy surun ydin, sillä kuolevaisina kasvamme äitiemme kohduissa.
– Kristillisessä kuvastossa ja länsimaalaisessa maalaustaiteessa äidin suru on ikonista, ja kuvasto on meille kaikille tuttu. Tulkitsemme sitä kautta, mistä surussa on pohjimmiltaan kyse, Pulkkinen toteaa.
Kuolemansurusta väitöskirjansa tehnyt uskontotieteilijä on myös menettänyt kaksi lastaan. Hän on kirjoittanut suruaiheisia kirjoja, jotka ovat tuttuja myös Mari Liimataiselle ja Virpi Lehtoselle.
Ystävykset hakevat voimaa, lohtua ja ymmärrystä kirjoista, tutkivat surua ja sen vaiheita. Heille on tärkeää, että he voivat jakaa ajatuksiaan samankaltaisen menetyksen kokeneiden kanssa.
Ensimmäisten synkkien kuukausien jälkeen kumpikin hakeutui ohjattuun sururyhmään. Myöhemmin heistä alkoi tuntua, että vertaisuudesta voisi ammentaa muillekin, yhtenä muiden joukossa.
– Päätimme perustaa vertaistukiryhmän lapsensa menettäneille. Kun toiset tietävät, mitä käymme läpi, voimme vain olla hiljaa vierekkäin, jos siltä tuntuu.
Sekä Liimatainen että Lehtonen olivat kumpikin eronneet lastensa isistä aiemmin. Iisan isä oli yhä mukana lapsensa elämässä.
Liimataisen ja Lehtosen perustamassa ryhmässä isien rooli ylipäätään on olla mukana vain puheissa. Kaikki osallistujat kun ovat olleet naisia.
Se on surututkija Mari Pulkkisenkin mukaan hyvin yleistä. Vaikka sukupuoliasetelmat ovat yhteiskunnassa muuttuneet, suru tuntuu yhä olevan naisten areena.
– Paljon on tietysti muuttunut siinä, miten miehet näyttävät ja käsittelevät tunteitaan, mutta koulutuksissa ja ryhmissä miehet ovat harvassa. Toivoisin toki, että miehetkin osallistuisivat, Pulkkinen sanoo.
Samaa toivovat Mari Liimatainen ja Virpi Lehtonen. Lapsen menettäminen muuttaa loppuelämän, eikä se katso sukupuolta.
– Meidänkin vertaistukiryhmässämme saa olla juuri sellainen kuin on. Kun on itse surun keskellä, ihmiset ympärillä ovat hyvin hoivaavia.
Aivan alkuaikoina he saivat hoivaa, lohtua ja tukea läheisiltään ja lastensa koulukavereilta.
– Menetin lapseni, mutta sain hänen ystävistään uskomattoman ihanan tukijoukon elämääni. Olen halunnut myös auttaa heitä surussa. Muistelemme yhdessä Nikoa. Se tuo iloa, jos on samalla haikeaakin, Virpi Lehtonen kertoo.
Suuri ilo syntyy tietenkin Iisan sekä Nikon sisaruksista. Mari Liimataisella on Iisan lisäksi kaksi tytärtä, Virpi Lehtosella Nikon lisäksi kaksi poikaa ja tytär.
– Menettämisen pelko on kuitenkin tullut ikuiseksi. Kenellekään meistä ei ole luvattu huomista päivää. Sen kun ymmärtää, osaa arvostaa juuri tätä hetkeä.