Ajassa: "Ymmärrän, että elämäni tiimalasissa ei voi olla enää paljon hiekkaa" – kolme iäkästä kertoo, miltä tuntuu, kun elämän loppusuora häämöttää

Jukka Junnola, 83, tuntee olevansa edelleen mieleltään nuori, Ritva Helin, 80, iloitsee elämänkumppanistaan ja Henna Tihula, 78, hämmästelee elettyä elämää.

Jukka Junnola tuntee eläneensä rikkaan elämän. Hän käy päivittäin tervehtimässä kahta lemmikkikaniaan. Katariina Hakaniemi

Katariina Hakaniemi

Kun ikää alkaa kertyä, näkökulma elämään muuttuu. Vanhojen muisteleminen voi tuntua luontevammalta kuin tulevaisuuden suunnittelu. Aika juoksee, vaikka itse ei enää olisikaan kilpajuoksukunnossa.

Kahdeksankymppiset Jukka Junnola, Ritva Helin, Henna Tihula osoittavat, että myös iäkkäänä voi elää täyttä elämää. He kertovat, miltä tuntuu ajatella mennyttä ja tulevaa, kun suurin osa elämästä on väistämättä eletty. Heidän tarinoistaan paistaa valoisa asenne ja kiitollisuus siitä, mitä elämä on tarjonnut.

Jukka Junnola, 83, Kouvola, Oravala:

"Ai että, elämäni on ollut rikasta! Siitä voisi kirjoittaa kirjan, ja olen kirjoittanutkin.

Olen syntynyt Säkkijärvellä maailman parhaille vanhemmille ja lähtenyt kaksi kertaa evakkoon. Lapsuuteni on elämäni rikkaus, sain valtavan hyvän kivijalan vanhemmiltani.

Olen ollut kolme kertaa naimisissa. Kerran olen jäänyt leskeksi, kaksi kertaa eronnut. Erot ovat johtuneet minusta. Olen aika menevä ja sosiaalinen. En osaa valehdella, kun jotain kysytään.

Se kaduttaa, että olen loukannut ihmistä, jopa sitä läheisintä. Mutta kaikki on pyydetty ja saatu anteeksi, mikään ei ole jäänyt kaihertamaan mieltä. Anteeksi saaminen on tuntunut uskomattoman hyvältä.

Kuolemaa on vähän vaikea ajatella, etenkin yksin ollessaan.

Jukka Junnola

Aika kultaa muistot. Huonot asiat unohtuvat, ja tänne sisälle, sydämeen, tallentuvat vain ne parhaat. Se on armollista.

Tällä hetkellä minulla on mukava naisystävä, jonka kanssa emme kuitenkaan asu yhdessä. Lapsia minulla on kolme, lastenlapsia viisi ja neljättä polvea samoin viisi. Tärkeintä minulle on se, että suhde lapsiini on hyvä. Ihailen heitä valtavasti. He auttavat minua kaikessa. Kun kysyin heiltä, miksi he ovat niin auttavaisia, he vastasivat: koska sinä olet meidän isä. Tämä liikuttaa minua vieläkin.

Olen aina ollut äärettömän herkkä, ja se on joskus hävettänyt minua.

Työkseni tein paperia Voikkaan tehtaalla 40 vuotta. Menin tehtaalle 16-vuotiaana ja jäin eläkkeelle 56-vuotiaana. Olin tehtaan luottamusmiehenäkin. Kaikenlaisia diplomeja ja kunniajäsenyyksiä on kertynyt, kun olen aina ollut aktiivinen.

OIen harrastanut metsästystä ja eränkäyntiä nuoresta asti. Ensimmäisen oman ajokoirani, Vilin, sain viisivuotiaana. Tällä hetkellä minulla on kaksi koiraa.

Meillä on toisemme ja hyviä ystäviä.

Ritva Helin

Olin isän poika. Hän opetti minut rakastamaan luontoa.

Olen aina tykännyt myös kirjoittaa, piirtää, maalata ja tehdä erilaisia puhdetöitä. Nyt vanhemmiten olen löytänyt myös teatteriharrastuksen. Se on tuonut elämääni valtavasti hienoja ihmisiä. Oikein odotan, että pääsen harjoituksiin.

Jukka Junnola ei väsy ihmettelemään luonnon kauneutta. Katariina Hakaniemi

Olen saanut elää upeiden, kauniiden naisten kanssa ja saanut hienot lapset. Olen maalannut tauluja ja kirjoittanut. Olen käynyt 60 kertaa Lapissa. Oman talonkin sain lopulta yli viisikymppisenä. Moni unelma on toteutunut.

Enää en toivo muuta kuin että saisin pysyä edes näin terveenä kun nyt olen. Minulle tehtiin ohitusleikkaus vuonna 2002. Vaikken missään kilpajuoksukunnossa olekaan, aion pysyä liikkeessä. Puhelin soi päivittäin, tapaan ihmisiä ja käyn metsällä. Mikään sohvalla makoilija en ole koskaan ollut.

Peilistä katsoo aivan eri ihminen kuin ennen.

Henna Tihula

Totta kai minullakin on hetkellisesti huolia. Olen kuitenkin utelias ja ajattelen positiivisesti.

Nuorena aika ei mennyt tällaisella vauhdilla. Lapsena joulupukkia piti odottaa ikuisuudelta tuntuvan ajan – nyt pukki on ovella alvariinsa.

Kuolemaa on vähän vaikea ajatella, etenkin yksin ollessaan. Ehkä se vähän pelottaakin tai ahdistaa. Ymmärrän, että elämäni tiimalasissa ei voi olla enää paljon hiekkaa yläpuolella. Mieleni on kuitenkin nuori."

Ritva Helin ulkoilee koiransa kanssa ja käy kuoroharjoituksissa. Tiina Mutila

Ritva Helin, 80, Jyväskylä

”Meillä on mieheni kanssa ollut aivan viime vuosina vielä yksi unelma. Olisi ollut kiva löytää jokin kesäpaikka, mökki, jonne mennä. Sellainen meillä joskus oli. Mutta nyt minusta tuntuu, ettemme ehkä enää tämän ikäisinä sellaista hanki. Se voisi käydä turhan raskaaksi.

Tapasimme mieheni kanssa 18-vuotiaina ja olemme olleet yhdessä siitä asti, 62 vuotta. Hän on tosiaan elämäni mies. Meillä on kaksi tytärtä ja yksi lapsenlapsi. Koira minulla on ollut aina. Tällä hetkellä perheeseen kuuluu 10-vuotias villakoira Jutta, joka on kaikkien suosikki.

Meillä on mieheni kanssa vain kaksi viikkoa ikäeroa. Täytimme molemmat 80 vuotta helmikuussa. Kun jäimme eläkkeelle, muutimme Jyväskylästä Saarijärvelle uuteen rivitaloasuntoon. Sinne oli tarkoitus jäädä, mutta ikävä kyllä ihanasta kodistamme löytyi rakennusvirheitä. Jouduimme muuttamaan runsaan viiden vuoden kuluttua pois.

Siitä asti olemme asuneet Jyväskylässä senioritalossa, mutta nyt teemme jälleen muuttoa. Aiomme asettua pieneen kerrostalokolmioon. Nyt saan sen ikioman saunan, kuten mieheni minua muistutti.

Ritva Helinin alkava muistisairaus ei rajoita arkea, kun rinnalla on hyvä puoliso. Tiina Mutila

Elämä on ollut monin tavoin vakaata. Harrastin lapsena teatteria ja kävin balettikoulua. Olen laulanut kuorossa koko ikäni ja laulan edelleen.

Tein pitkän uran sairaanhoitajana ja jäin yli kuusikymppisenä eläkkeelle osastonhoitajan töistä.

Viime keväänä kaaduin ulkona ja sain jonkinlaisen kallovamman. Minulla on myös todettu alkava muistisairaus, vaikka itsestäni kyllä tuntuu, että muistan kaiken. Varsinkin vanhat asiat muistan todella hyvin. Moni ihan ihmettelee hyvää muistiani.

Arki sujuu ihan hyvin, onhan minulle mieheni tukenani. Lapsetkin auttavat.

Tulevaisuuden suhteen olen toiveikas. Meillä on toisemme ja hyviä ystäviä. Kuoroharrastus jatkuu, mutta lukeminen on jäänyt silmäsairauden vuoksi. Jostakin syystä korva soi, ja sitä nyt tutkitaan. Mutta kyllä tämä menee päivä kerrallaan, kotitöitä tehdessä. Puolukoita ja sieniä laitettiin juuri miehen kanssa, kun ihanat ystävät niitä toivat. Tunnen itseni onnelliseksi.

Kuolema ei pelota. Olen varma, että nousemme sen jälkeen tuonne taivaaseen, sekä minä että mieheni.”

Elämä on ottanut ja antanut paljon Henna Tihulalle. Nykyisin hän osaa elää päivän kerrallaan. Tuomas Tihula

Henna Tihula, 78, Tuusula:

"Kun katson elämää taaksepäin, aika tuntuu todella lyhyeltä. Nyt sen vasta tajuaa, miten nopeasti aika lopulta menee. Ehkä se on hyväksi ihmiselle, ettei sitä ymmärrä aikaisemmin.

En olisi ikinä voinut kuvitella, mitä kaikkea minulle ennättää tapahtua. On vain pitänyt hoksata, mitä elämä tarjoaa, ja tarttua siihen.

Rakastuin tulevaan aviomieheeni jo opiskellessani Helsingin yliopistossa. Elettiin 1960-luvun alkua. Aloin odottaa esikoistamme ja menimme naimisiin, kun mies valmistui Kadettikoulusta. Se oli suloista aikaa.

Toinen poikamme syntyi kolme vuotta myöhemmin. Elämä vei meidät miehen työn perässä Egyptin Kairoon kahteenkin otteeseen. Perhe-elämä oli hyvin onnellista.

Aloin jo nuorena kerätä vanhoja esineitä ja tein niistä itselleni uran. Pidin pitkään Helsingissä antiikkiliikettä, josta tuli valtavan suosittu.

1980-luvun lopulla toteutimme mieheni haaveen ja muutimme maalle, isoon taloon. Oli se toki minunkin haaveeni. Velkaa oli paljon, kun 1990-luvun alun lama iski ja menetimme kaiken. Talo myytiin tappiolla. Olimme olleet tyhmiä molemmat, aivan liian romanttisia unelminemme.

Keräsimme rippeet kasaan ja aloitimme alusta Hämeenlinnassa. Vuokrasimme kodin ja tilan, jossa aloin taas pyörittää omaa liikettä. Erikoistuin entisajan tekstiileihin ja pidin näyttelyitä.

Olen kai kuin kissa: putoan aina jaloilleni.

Sitten armas mieheni sairastui ja kuoli. Vanhempi poikani oli lähtenyt Lontooseen töihin, nuorempi mennyt naimisiin. He elivät omaa elämäänsä.

Ei auttanut taas kuin mennä eteenpäin. Pyöritin liikettäni, järjestin näyttelyitä ja kävin antiikkimessuilla.

Neljä vuotta sitten esikoiselleni tuli kasvain vatsaan ja hän kuoli leikkauspöydälle Lontoossa. Silloin tunsin jääväni yksin. Yrityksestäni luovuin vuonna 2018.

Kuopukseni alkoi houkutella minua Hämeenlinnasta lähemmäksi omaa perhettään, ja niin muutin pari vuotta sitten Tuusulaan. Asun nyt ihanassa rivitalossa vuokralla. Pojan luokse on kymmenen minuutin kävelymatka.

Konkreettisia haaveita minulla ei ole koskaan ollut. Olen vain aina odottanut jännityksellä, että mitähän seuraavaksi tapahtuu. Elämä on ollut minulle seikkailu. Joskus ajattelen huvittuneena, etten oikeastaan koe olleeni oikeissa töissä – olen vain leikkinyt kauniilla tavaroilla.

Tulevaisuutta en enää ajattele. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tuttuja kuolee ympäriltä. Omaa kuolemaani en pelkää. Jos mieheni ja poikani on joutunut sen käymään läpi, toki minäkin olen valmis sen kokemaan.

Olen tyytyväinen elämääni. Luen aina ilta- ja aamurukouksen, kuten vanhempani opettivat. Vielä kun lakkaisin unta odotellessani pyörittelemästä mielessä vanhoja asioita, joita kadun.

Vanhana on hyväksyttävä oma kömpelyytensä ja osattava nauraa sille – huumori on erittäin tärkeää. Joskus nauran täällä itsekseni.

Itseensä joutuu myös tutustumaan uudestaan. Peilistä katsoo yks kaks aivan eri ihminen kuin ennen. Tuntuu, että hymykin on muuttunut.

Ajatukset kulkevat hitaammin kuin ennen. Silti se nuoruudenaikainen tyttö putkahtaa aina välillä esille. On tämä aika erikoista tämä vanheneminen."

Kommentoi

Uutiskirje

Kun tilaat uutiskirjeen, saat päivittäin sähköpostiisi tärkeimmät paikalliset uutiset. Uutiskirje lähetetään sähköpostiisi joka päivä kello 14.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut