Suomessa ennallistamista on tehty esimerkiksi palauttamalla kosteikkoja. Suurin mahdollisuus on soissa.
Kevätaurinko paistaa kosteikolla. Entisen turvetuotantoalueen liepeillä on laajoja alueita, joita peittää vain tumma turve, mutta pajukot ja muu kasvillisuus valtaavat alaa matalan vesialueen reunoilla.
Tutkija Antoine Scherer asettaa läpinäkyvän kuvun näytteenottopaikan ylle Linnunsuon kosteikolla Kontiolahdella ja käynnistää selässään kantamansa laitteen. Pian se alkaa antaa lukemia maaperän hiilidioksidi- ja metaanipäästöistä.
Kosteikko synnytettiin alueelle ympäristökatastrofin jälkeen – alueelta karannut hapan vesi tappoi läheisen Jukajoen kaloja, ja Vapo päätyi paikallisten painostuksesta lopettamaan turpeennoston ja vesittämään alueen vuonna 2010.
Osuuskunta Lumimuutoksen haltuun siirtyneellä alueella ennallistamistoimia on jatkettu.
– Tähänastiset mittaukset viittaavat siihen, että alue estää maaperän päästöjä ja kehittyy kohti hiilinielua, Scherer sanoo syksyllä aloitetuista mittauksista.
Linnunsuolla on käynnissä ennallistaminen. Se muodostuuko alueelle umpeenkasvamisen myötä uusi suo, jää tulevien sukupolvien nähtäväksi.
Luontokato ei ole pelkästään lajien häviämistä. Se on myös yksilöiden häviämistä.
Janne Kotiaho
– Tästä on kyse ennallistamisessa. Annetaan luonnolle mahdollisuus palautua, Scherer sanoo.
Ekologien mukaan käynnissä on kuudes sukupuuttoaalto. Lajeja tuhoutuu samaan tahtiin kuin liitukaudella 65 miljoonaa vuotta sitten. Myös Suomessa luonto köyhtyy, kertoo vuonna 2019 valmistunut kartoitus.
– Luontokatoa ei voi missään nimessä pysäyttää ilman ennallistamista. Se johtuu siitä, että luontokatoa aiheutuu lähes kaikesta ihmisen toiminnasta. Luontokato ei ole pelkästään lajien häviämistä. Se on myös yksilöiden häviämistä, sanoo Suomen luontopaneelin puheenjohtaja, Jyväskylän yliopiston ekologian professori Janne Kotiaho.
Ennallistamalla luodaan uhanalaisille lajeille sopivia elinympäristöjä. Sillä voidaan myös yhdistää suojelualueita toisiinsa.
Kotiahon mukaan termi ennallistaminen johtaa kuitenkin harhaan. Ennallistetulla alueella käynnistyy luontainen lajiston muutos, sukkessio. Ennallistaminen ei siis ole paluuta menneeseen, vaan tähtäimen tulisi olla esimerkiksi sadan vuoden päässä.
Ennallistamiseen suhtaudutaan myönteisesti, varsinkin jos se ei aiheuta kustannuksia.
Anne Tolvanen
– Luonnontila on tila joka vallitsisi, jos ihminen ei häiritsisi systeemiä, Kotiaho sanoo.
Suomessa ennallistamista on tehty palauttamalla kosteikkoja ja luonnonmukaistamalla perattuja virtavesiä. Metsät ovat kiitollisia ennallistamiskohteita, sillä ne palautuvat hiljalleen luonnontilaan vain lopettamalla metsien käsittely.
Suurin potentiaali Suomella on soissa. Elämme maailman kuudenneksi soisimmassa maassa. Täällä on myös ojitettu soita eniten maailmassa. Noin 10 miljoonasta hehtaarista yli puolet on ojitettu metsän kasvattamiseksi.
– Meillä on Euroopassa esimerkiksi aapasoista suuri vastuu. Suomen ja Ruotsin lisäksi niitä ei juuri muilla ole, Janne Kotiaho sanoo.
Arvioiden mukaan viidennes eli lähes miljoona hehtaaria ojitetuista soista ei edelleenkään tuota kunnolla puuta. Tähän suhteutettuna toistaiseksi ennallistettu noin 30 000 hehtaaria ei ole paljon.
Myös suot ennallistuvat osin itsestäänkin, kun ojat täyttyvät. Tähän menee kuitenkin aikaa ja esimerkiksi maaston kaltevuudesta johtuen osa soista ei ennallistu ikinä.
– Soiden ennallistamisella saadaan aikaan nopeita muutoksia. Ennallistamisesta on myös opittu koko ajan lisää, joten kustannustehokkuus paranee, sanoo ennallistamista pitkään tutkinut Ilmastoviisas hiilenkierto -tutkimusohjelman johtaja, professori Anne Tolvanen Luonnonvarakeskuksesta.
Turve sitoo kasvaessaan hiiltä tuhansiksi vuosiksi. Karujen soiden ennallistaminen tekee niistä kuitenkin aluksi päästölähteitä vapautuvan metaanin vuoksi. Rehevillä soilla hiilensidonta käynnistyy nopeammin.
– Metsäojitettujen soiden ennallistaminen on lyhyellä tähtäimellä ilmastoa lämmittävä, mutta pitemmällä tähtäimellä viilentävä toimi. Monimuotoisuuden tai vesistöpäästöjen kannalta hyödyt ovat kiistattomat, Tolvanen sanoo.
Janne Kotiaho katsoisi hiilensidontaa mieluummin koko yhteiskunnan tasolla.
– Suoluontoa voidaan suojella vain soilla. Ilmastotoimia voidaan tehdä kaikilla sektoreilla.
Asenteet ennallistamista kohtaan ovat muuttuneet myönteisemmiksi 2000-luvulla.
– Ennallistamiseen suhtaudutaan myönteisesti, varsinkin jos se ei aiheuta kustannuksia. Oma kokemukseni on se, että maanomistajat ottavat usein yhteyttä ja kertovat haluavansa ennallistaa, mutta heillä ei ole riittävästi tietoa siitä, miten se tehdään, Anne Tolvanen sanoo.
Tiedon tarve todennäköisesti lisääntyy, sillä toukokuussa hyväksytyn Helmi-ympäristöohjelman tavoitteena on muun muassa ennallistaa lähes 60 000 hehtaaria soita vuosikymmenen loppuun mennessä.
Jotain tulisi tehdä myös noin 60 000 hehtaarille käytöstä poistuvia turvetuotantoalueita.
EU:n parlamentissa kesäkuussa hyväksytty kunnianhimoinen biodiversiteettistrategia vaatii myös jäsenvaltioilta enemmän luonnon ennallistamista. Tähän on tarkoitus käyttää myös koronaelvytysrahaa.
Janne Kotiaho tekisi ennallistamisesta osan kaikkea luontoa hävittävää toimintaa ekologisen kompensaation kautta. Siinä tehty tuho tulisi aina korvata vastaavalla ennallistamisella.
– Jos halutaan pysäyttää luontokato, niin ainoa tunnettu keino siihen on se, että otetaan käyttöön ekologinen kompensaatio. Sen pitäisi koskea kaikkea luontohaittoja aiheuttavaa toimintaa kaikilla sektoreilla, ei pelkkiä isoja hankkeita.
Kuinka pitkälle olisi katsottava, kun pyrkimyksenä on korjata ihmisen tekemiä muutoksia luonnossa? Yksi vastaus on villiinnytys eli rewilding. Siinä katse käännetään pleistoseenikaudelle. Se tarkoittaa ajanjaksoa, joka alkoi noin 2,6 miljoonaa vuotta sitten ja päättyi 11 700 vuotta sitten.
Tuolloin maapallo kävi läpi useita jääkausia, joiden välillä maata hallitsivat valtavat suurten kasvissyöjien, kuten villasarvikuonojen, mammuttien ja jättiläislaiskiaisten, laumat. Suurin osa kuoli viimeisimmän jääkauden jälkeen nopeasti sukupuuttoon.
Ihmisen osuudesta tuhoon kiistellään, mutta suurten eläinten sukupuutot ovat aina ajallisesti osuneet ihmisen tuloon alueella.
Villiinnytyksessä alueelle tuodaan suuria kasvissyöjiä, kuten villihevosia, biisoneita ja vesipuhveleita. Ne muokkaavat maaperää ja kasvillisuutta savannimaiseen suuntaan. Villeimmissä suunnitelmissa on puhuttu jopa norsujen ja leijonien tuomisesta Pohjois-Amerikkaan.
Villinnyttämistä on tehty Euroopassa muun muassa Hollannissa ja Espanjassa. Suomessa ideaa ajaa vuonna 2018 perustettu Suomen luonnon villiinnytysyhdistys, joka toistaiseksi etsii vielä aluetta, jossa kokeilla toimintaa.
– Vastaanotto on ollut varovaisen kiinnostunutta. Varsinkin perinnebiotooppien osalta kiinnostusta on ollut, sillä sopivia laiduntavia eläimiä on vaikea löytää, yhdistyksen puheenjohtaja Aino Tuomainen sanoo.
Yhdistyksen kiinnostus kohdistuu erityisesti villihevosen tai visentin eli eurooppalaisen biisonin käyttöön aluksi aidatuilla alueilla. Tuomaisen mukaan Ruotsissa tehdyissä kokeissa villit hevoset ovat pärjänneet vuoden ympäri ilman ulkopuolista apua.
Se, miten villiinnyttäminen Suomessa toimisi tai minkälaisia pinta-aloja tarvittaisiin, on Tuomaisen mukaan vielä hämärän peitossa.
– Villiinnyttämisen ideana on nimenomaan kokeilla. Tätä ei tietenkään tehtäisi alueella, jolla on luontoarvoja vaan esimerkiksi käytöstä poistetuilla pelloilla.