Ojasen mukaan noin 5–10 prosenttia ihmisistä valehtelee paljon, mutta ”emme tiedä, mikä osuus siitä on patologista”.
Jokainen taitaa valehdella joskus elämässään. Toisille palturin puhuminen on jatkuvaa, pakonomaista käytöstä.
He ovat patologisia valehtelijoita.
Ilmiötä kutsutaan myös nimellä mytomania tai Pinokkio-syndrooma. Psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen on tutkinut paljon aihepiiriä.
Ojasen mukaan ilmiö on noussut esille Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin myötä. Hänestä Trump on patologinen valehtelija.
– Voiko olla pahempaa esimerkkiä kuin Trump? Yhdysvaltain tilanne on hänen valheittensa jäljiltä erittäin vaikea, Ojanen lataa.
– Trumpilla patologista valehtelua on ehkä 80 prosenttia ja tietoista 20 prosenttia. Useat asiantuntijat ovat sitä mieltä, että Trumpin patologinen valehtelu liittyy korostuneeseen narsismiin, hän sanoo.
Valehtelijat kokevat, että toiset ansaitsevat heidän valehtelunsa.
Vesa Nevalainen
Patologista valehtelua on vaikea erottaa tietoisesta, tavoitteeseen tähtäävästä satuilusta.
– Vallitsee vahva psykologinen lainalaisuus. Kun toistaa jotakin väitettä lukuisia kertoja, siihen alkaa itsekin uskoa. Valehtelu on aluksi voinut olla tietoista, mutta vähitellen siitä tulee patologista, Ojanen selvittää.
Psykologi Vesa Nevalainen ei ota suoraan kantaa Trumpin puheisiin.
– Mediakäyttäytymisen mukaan hän esittää usein väitteitä, joista useimmat muut ovat eri mieltä. On mielenkiintoista pohtia, onko Yhdysvalloissa tällä hetkellä useita todellisuuksia ja miten eri todellisuuksissa elävät kykenevät toimimaan yhteistyössä vaikkapa työpaikalla.
”Normaali” valehtelija huijaa, kun siitä on hänelle rahallista tai muuta hyötyä, mutta patologinen valehtelija valehtelee muulloinkin.
– Ihan kaikesta hän tuskin valehtelee, koska silloin hän ei enää selviä yhteiskunnassa, Ojanen huomauttaa.
Patologiselle vedättämiselle on tunnusomaista pakonomaisuus, toistuvuus, hyödyn puuttuminen, pitkäaikaisuus, heikko syyllisyyden tunto ja vähäinen kiinni joutumisen pelko.
– Valehtelusta tulee elämäntyyli, Ojanen kuvaa.
– Patologinen valehtelija voi olla sekä sankari että uhri, hän haluaa sympatiaa ja huomiota. Valheet ovat usein hänen toiveittensa toteutumia. Valheet syntyvät spontaanisti, mutta koska ne ovat dramaattisia, monimutkaisia ja yksityiskohtaisia, niistä joutuu helposti vaikeuksiin, Ojanen kertoo.
Tyypillisesti patologinen valehtelija esittää asiansa hyvin vakuuttavasti ilman epäröintiä tai katumusta. Aivan kuin hän itsekin uskoisi olevansa oikeassa.
– Paatunut rikollispomo kiistää olleensa rikospaikalla, vaikka todisteet ovat päivänselviä. Nuori väittää, ettei ole ollut kiusattua lähelläkään, vaikka kiusaamisella on monta todistajaa, Nevalainen antaa esimerkkejä.
Ojasen mukaan patologisia valehtelijoita on kahta perustyyppiä. Osa ottaa eri tilanteissa erilaisia rooleja ja valehtelee monissa asioissa, kun tilanne on sille otollinen. Osa taas esittää yhden ison valheen ja pitää siitä sinnikkäästi kiinni.
– Tavallisesti kyseessä on väärä identiteetti. Muuten he elävät kokolailla normaalia elämää, Ojanen tähdentää.
Valehtelu keskittyy yleensä nykyisen tai keksityn identiteetin vahvistamiseen ja puolustamiseen.
Vaikka patologinen valehtelu ei ole sukupuolisidonnaista, kuuluisat valehtelijat ovat enimmäkseen miehiä. Tällainen on Ojasen mukaan esimerkiksi huijaririkollisena tunnettu Frank Abagnale.
Patologinen valehtelu voi johtua aivojen biologisista häiriöistä tai persoonallisuushäiriöistä, kuten narsismista. Taustalla voivat olla myös kokemus uhrina olemisesta, sympatian ja huomion tavoittelu sekä itsetuntemuksen puute.
Nevalainen sanoo, että osalla ihmisistä on synnynnäinen taipumus valehteluun.
– He eivät koe sitä niin pahaksi, ja heillä on joustava käsitys todellisuudesta. He eivät näe kovin vahvasti sitä, mikä on oikein ja mikä väärin.
Joillakuilla tämä taipumus vahvistuu iän myötä.
– He saavat valehtelemalla etuja. Kun kukaan ei osaa lopettaa tätä käytöstä, se lisääntyy entisestään ja silloin myös hyödyt lisääntyvät – kierre on valmis, Nevalainen kuvailee.
Tapauksessa on mukana myös kehittymätön moraalikäsitys.
– Valehtelijat kokevat, että toiset ansaitsevat heidän valehtelunsa – mitäs uskovat kaikenlaiset jutut, Nevalainen kertoo.
Psykologin on vaikea arvioida, onko ihminen patologinen valehtelija vai ei.
– Diagnoosin teko helpottuu, jos henkilö selvästi aiheuttaa itselleen vahinkoa valehtelullaan, Ojanen toteaa.
On myös vaikea määritellä, kuinka iso osuus väestöstä on patologisia huiputtajia.
Nevalainen arvioi, että kyseessä on harvinainen ilmiö.
Ojanen taas sanoo, että noin 5–10 prosenttia ihmisistä valehtelee paljon, mutta ”emme tiedä, mikä osuus siitä on patologista”.
Patologista valehtelua voidaan hoitaa psykoterapialla, mutta tulokset ovat usein laihoja. Ojasen mukaan muutosta on vaikea saada aikaan, koska terapoitava ei useinkaan tunnista käytösmallejaan.
Ongelmana on sekin, että valehtelija huijaa herkästi myös hoitotilanteessa.
– Se on itse asiassa varsin hieno mahdollisuus valehdella, Nevalainen huomauttaa.
– Toki kun asiat menevät kyllin pieleen, voi syttyä aito motivaatio paranemiseen. Hyvä terapia oikeaan aikaan voi tuottaa hyviäkin tuloksia, mutta vaikeaa se on, Nevalainen summaa.