Suomessa on jo usean vuosikymmenen ajan kannettu huolta siitä mistä väestön vanhetessa löytyvät työntekijät niin vanhuspalveluihin kuin muihin palveluihin. Tampereella väestöllinen huoltosuhteemme – miten monta alle 15-vuotiasta ja yli 65-vuotiasta on sataa työikäistä kohti – on vielä toistaiseksi maan toiseksi paras, mutta on muuttumassa haastavammaksi.
Aiheellista huolta on kannettu siitä, että niin vanhus- kuin muissakin hoiva-alan palveluissa on työntekijäkatoa samaan aikaan kun tarve noille palveluille kasvaa. Meillä tarve kasvaa asukasluvun kasvun myötä, mutta myös sosiaalisten ja terveydenhuollon tarpeiden kasvaessa. Pienituloisuus on lisääntynyt, ja pitkittynyt pienituloisuus kaksinkertaistunut vuosituhannen alkuun verrattuna. Toimeentulovaikeuksien lisäksi köyhyydestä tunnetusti voi seurata sosiaalisia ja terveydellisiä pulmia, jotka haastavat lisää palveluita.
Hoiva-aloilla tehdään vaativaa, vastuullista ja pitkän koulutuksen vaatinutta työtä alhaisella palkalla. Työn kuormittavuutta lisää henkilöstön suuri vaihtuvuus ja henkilöstövajaus. Seurauksena voi olla niin suuri eettinen ongelma ja kuormittuneisuus, että se johtaa alan vaihtoon tai jopa työkyvyttömyyseläkkeelle. Samaa ilmiötä nähdään varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa.
Etenkin viime aikoina on puhuttu tarpeesta korottaa kuntien matalapalkkaisten työntekijöiden palkkoja. Kuntien luottamushenkilöille alleviivataan sitä, että asia ei kuulu meille, vaan työmarkkinaosapuolille. Nehän asiasta päättävät, mutta asia kuuluu myös resursseista vastaaville. Niitä on vaikea saada kuntoon ilman sitä, että työntekijät saavat työstään kohtuullisen palkan. Tampereella mm. ikäihmisten kotihoidossa on täyttämättä kymmeniä vakansseja. Paremmalla palkalla työn houkuttelevuutta lisättäisiin, vaikka työhyvinvointiin vaikutetaan muillakin asioilla.
Kalliimmaksi kunnille tulee nykyinen tilanne, jossa työntekijäkato on todellisuutta.
Ulla-Leena Alppi kaupunginvaltuutettu (vas.) Tampere