Naisten Superpesiksen viides finaali oli yhtä tasainen kuin koko ottelusarja – mutta luonteeltaan erilainen kuin edeltäjänsä, kirjoittaa Vili Ruuska.
Voittamaan oppii häviämällä.
Kyllä, luit oikein. Monen mestarin perustus valetaan himmeiden mitalien pettymyksistä, niitä edeltävistä opintomatkoista ja ahaa-oivalluksien buustaamasta raa'asta, pedantista työstä.
Jussittaret on hivuttautunut vuosi vuodelta lähemmäksi naisten Superpesiksen absoluuttista huippua. Syksyllä 2023 Jussittaret jäi neljänneksi hävittyään kaikki viisi otteluaan neljän parhaan joukossa.
Seuraavana vuonna lakeuksilla juhlittiin pronssia. Välierässä kohdattu Lapuan Virkiä oli yhä kryptoniittia, mutta Jyväskylän Kirittäret pehmeni Jussittarien käsittelyssä. Nuori lahjakkuus Matilda Niskakangas murtautui kokoonpanoon, ei tosin vielä lukkariksi.
Viime syksynä Jussittaret sai revanssinsa Virkiästä. Makea kuitti paikallisvastustajalle ei johtanut yhtään parempaan suoritukseen, kun Manse oli ollut liian korkea vuori kiivettäväksi välierissä.
Mailattarissa kovaa jälkeä tehnyt Riikka Polso oli liittynyt joukkueen vahvuuteen. Niskakangas nosti tasoaan, Aino-Kaisa Mantere moukaroi juoksuja lyöjäjokerina.
Palapeli alkoi olla kasassa. Kun Tiia Peltonen naarattiin Porin Pesäkarhuista päävaihtajaksi, Seinäjoella rohjettiin elätellä toiveita pronssia kirkkaammasta mitalista. Runkosarjan voitto ja vakuuttavat ensimmäiset kierrokset pudotuspeleissä eivät vähentäneet odotuksia.
Tänä vuonna sijoitus paranee kahdella pykälällä. Vuosikymmenen kestomenestyjä ja pelillinen mittatikku Manse kaatui äärimmäisen tiukassa finaalisarjassa voitoin 3–2.
Jo valmiiksi stressaava katkaisupeli meni sisäpeliltään entistäkin nuhaisemmaksi sääolosuhteiden takia. Vettä tuli taivaan täydeltä, joten pallo ei kulkenut mihinkään ja osumien oli oltava vieläkin tarkempia.
Kammokeli sai kärkietenijöiden viistomailalyönnit sinkoilemaan sinne tänne. Pelin ytimessä olleet lukkarit sotkivat päävaihtajien ja kaarten yhteispeliä. Linja suoritti varmasti. Tuli varhain paloja ja sitä myötä ponnettomia sisävuoroja.
Liki olemattomalle huomiolle usein jää, kuinka kuumottavaa yhden juoksun peli voi olla ulkopelaajan kannalta. Näinhän ei tietenkään saa ajatella, mutta se ainoa räpylävirhe voi olla kohtalokas. Sellaisia ei tullut.
Johonkin ne vähäjuoksuisetkin pelit lopulta ratkeavat. Sisäpelituskailua kesti 8,5 vuoroparia, kunnes Anni Laakson mailasta lähti kaivattu onnistuminen. Kakkoslyöjäjokerin upea kumura kohti kakkoskopparia saatteli kotiin Polson.
Tässä ottelusarjassa kotietu oli valttia. Kaikki kohtaamiset päättyivät kotijoukkueen voittoon.
Ottelusarjan neljästä ensimmäisestä pelistä oikeastaan vain kerran vierasjoukkue pelasi aidosti voitosta. Ryöstö oli Mansen otettavissa finaaliavauksessa, mutta ulkopelivirheet kriittisillä hetkillä käänsivät ottelun.
Ja kyllä, lukemat pysyivät maltillisina, mutta mukana roikkuneen joukkueen yhden juoksun jaksotappiosta on henkisesti pitkä matka yhden juoksun jaksovoittoon.
Viides peli oli luonteeltaan kerrasta poikki -ottelu, jossa mitattiin ennen kaikkea henkistä kanttia. Jussittarien hermo kesti hyvin sille ainutlaatuisen tilanteen. Määrätietoinen tekeminen näkyi ennen kaikkea ulkopelin vaihtotilannepelaamisessa.
Kun kimmertää voiton viidennessä pelissä joukkueesta, joka on tuplamestari ja viidettä kertaa peräkkäin finaaleissa, ansaitsee kultaa.
Hattu päästä.