Etätöitä tekevä Pirilä on tyytyväinen siihen, ettei jäänyt odottamaan eläkepäiviä ennen kuin toteutti unelmansa.
Mitä jos muutetaan mökille jo nyt eikä vasta eläkkeellä?
Kysymys putkahti Tiina Pirilän, 54, suusta alkukesällä, kun hän istui saunan lauteilla miehensä kanssa.
He olivat ostaneet vapaa-ajanasunnon Inarin kuntaan kuuluvalta Saariselältä viitisen vuotta sitten. Sen jälkeen he olivat viettäneet siellä lähes kaiken mahdollisen vapaa-ajan. Ajatuksena oli, että asunnosta tulee pysyvä koti joskus tulevaisuudessa – sitten, kun työt eivät enää sido heitä etelään.
Pankissa työskentelevä Tiina asui pysyvästi Kouvolassa ja hänen miehensä Turussa. Saariselän asunto oli ainoa yhteinen koti.
Etätyöt olivat koronan vuoksi tulleet Pirilälle tutuiksi. Hän tiesi, että hänen työnsä on luonteeltaan sellaista, että sitä voi tehdä lähes kokonaan etänä. Ainoa tytär puolestaan oli aikuistunut ja menossa armeijaan. Mikä heitä siis oikeastaan enää pidätteli?
Ei mikään. Mies oli samaa mieltä, ja päätös sinetöitiin saman tien, saunan lauteilla.
Lapissa parasta on kaamos. Silloin voi rauhoittua aivan erityisellä tavalla.
Tiina Pirilä
Sitku-elämä sai jäädä ja ihmiskoe alkaa.
Nyt pariskunta on asunut Saariselällä virallisesti loppukesästä asti. Pirilä käy tarvittaessa Kouvolassa työasioissa, ja mies tekee joka toisen viikon etätöitä.
Pirilä on kotoisin Oulusta, mutta Lapin-matkat eivät kuuluneet hänen lapsuuteensa. Muutettuaan nuorena etelään hän alkoi kuitenkin tuntea kaipuuta pohjoiseen. Aluksi tutuiksi tulivat Levi ja Ylläs, sitten hän löysi Saariselän.
Liikunnallisena ihmisenä Pirilää kiehtoivat etenkin keväthanget, sitten hän alkoi käydä Lapissa myös ruska-aikaan. Joulut hän on viettänyt Lapissa viimeiset kaksikymmentä vuotta paria poikkeusta lukuun ottamatta.
– Lapissa parasta on kaamos. Silloin voi rauhoittua aivan erityisellä tavalla, Pirilä sanoo.
Hän ei ole koskaan ollut kesäihminen. Pimeyskään ei Pirilää ahdista, ja se on hänestä huomattavasti miellyttävämpää kuin Etelä-Suomen marraskuinen loskasää. Talvella Lapissa on sitä paitsi lumen ansiosta valoisampaa kuin etelässä.
Kaamosaikaan Pirilä on rytmittänyt työpäivänsä niin, että käy lenkillä, kun päivä on valoisimmillaan. Sitten hän jatkaa töitään.
– Ja joka ilta käyn katsomassa, näkyykö revontulia.
Liikunnalliselle ihmiselle Lappi on täydellinen paikka asua. 20 maratonia juossut Pirilä innostui viime talvena hiihtämään niin paljon, että kesä meni lähinnä kiviä potkiessa.
On ollut pakko rauhoittaa tahtia ja malttaa myös levätä. Ei myöskään voi käyttäytyä jatkuvasti kuin olisi lomalla.
– Ennen olin aina lomalla, kun tulin Lappiin, mutta nyt olen täällä aina. Se vaatii hiukan opettelua ja totuttelua, Pirilä sanoo.
Opettelua vaatii sekin, etteivät työpäivät veny liian pitkiksi, kun kukaan ei häiritse, ja taloudessa on vain kaksi aikuista.
– Laitan kellon soimaan, jotta muistan pitää taukoja.
Pirilät ovat vierailleet kaikissa Suomen 40 kansallispuistossa. He jättivät niistä viimeiseksi Lemmenjoen kansallispuiston, jossa he kävivät vasta kuluneella viikolla.
Toisinaan Pirilät yöpyvät kansallispuistoissa, toisinaan he käyvät niissä päiväretkillä. Päiväretkillä he ottavat repun selkään, kiipeävät tunturiin katsomaan maisemia ja juovat mieleisellä paikalla kahvit. Sitten he menevät kotiin ja lämmittävät saunan.
– Lemmenjoella olimme pari yötä teltassa, Pirilä kertoo.
Pirilän suosikkikansallispuisto löytyy lähes takapihalta. Se on Urho Kekkosen kansallispuisto, jonne Pirilä tätä nykyä voi piipahtaa koska vain.
– On uskomattoman rauhoittavaa tietää, että avotunturiin on alle kahden kilometrin kävelymatka kotoa.
Yhden elämänsä ikimuistoisimmista päivistä Pirilä on viettänyt juuri Urho Kekkosen kansallispuistossa.
Tapahtumasta on aikaa parisen vuotta. Pirilät olivat kävelleet koko pitkän päivän auringonpaisteessa määränpäänään tunturi, josta oli jyrkkä pudotus alas. Paikka on nimeltään Vongoivan räystäs, ja se sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Saariselältä, lähellä Venäjän rajaa.
Pirilän mies oli käynyt siellä aikaisemmin ja halusi nyt näyttää paikan myös vaimolleen.
Kun Pirilä istahti jyrkänteen laidalle, maisemat ylittivät kaikki hänen odotuksensa. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut maailman laidalla.
Maailma oli iso, ihminen pieni.
– Se oli yksi elämäni onnellisimmista hetkistä.
Pirilä uskoo, että puuttomassa tunturissa ja aavassa meressä on jotakin samaa. Niiden äärellä on helppo olla.
– Oman pienuuden tajuaminen vapauttaa ajattelemaan, ettei kaikkea tarvitse hallita.
Vaikka moni ihailee ja ehkä kadehtiikin Pirilää hänen asumisratkaisustaan, arki uudessa kodissa ei ole pelkkää kuohuviinipullon poksahtelua.
Jokainen kuherruskuukausi loppuu joskus.
– Elämä on jo normalisoitunut ja arki laskeutunut tännekin. Paikallisiin en ole vielä juuri tutustunut, sillä täällä Lapissa koronakupla on vielä syvempi kuin etelässä, Pirilä sanoo.
Ruoat hän tilaa ovelle kerran viikossa, eikä vieraita ihmisiä juuri näe. Kerran meni kaksi viikkoa niin, ettei Pirilä nähnyt kuin kaksi muuta ihmistä, molemmat hiihtoladulla.
– Toinen hiihti ohitseni takaa ja säikäytti minut perinpohjin, Pirilä sanoo huvittuneena.
Hän myöntää, että Lapin rauha tarkoittaa myös sitä, että toisinaan on yksinäinen olo. Sosiaalisena ihmisen hän kaipaa etelään jääneiden ystäviensä seuraa. Puhelut puhutaankin nykyisin videon välityksellä, jotta näkee toisen kasvot.
Ihmiskoe on vasta alussa. Vaikka ajatuksena on jäädä pysyvästi Lappiin, mikään ei pakota Pirilöitä siihen.
– Minusta on hienoa, että mikään ei ole kiveen hakattua, Pirilä sanoo.
Juuri nyt Saariselällä on kuitenkin hyvä olla. Kaukomatkoille hän ei kaipaa eikä varsinkaan etelän lämpöön. Esimerkiksi Islantiin hän sen sijaan voisi kuvitella joskus matkustavansa.
Viime kesänä Pirilät ajelivat ensimmäisen kerran Norjan puolelle. Kuumana kesänä kokemus oli miellyttävä.
– Oli ihanaa, kun sai vetää toppatakin päälle.
Jos Pirilä jonnekin kaipaa, niin vielä syvemmälle korpeen.