Jyväskylän yliopiston kognitiotieteen tutkijatohtori Rebekah Rousi on myös performanssitaiteilija, joka haluaa rikkoa taiteen ja tieteen välisiä rajoja. Australiassa syntynyt ja kasvanut Rousi pulppuaa iloa myös keväisessä räntäsateessa. Marko Kauko

Tiede: Päivällä robottien ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen tutkija, illalla performanssitaiteilija – Rebekah Rousi, 42, halusi oppia puhumaan suomea ja sen myös teki

Kognitiotieteen tutkijalle taiteen yhdistäminen tieteeseen on hänelle yksi keino pysyä onnellisena.

Eija Marja-aho

Tiede ja taide voivat yhdistyä yllättävällä tavalla, kun asialla on sekä tieteentekijä että taiteilija. Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori ja performanssitaiteilija Rebekah Rousi on esittänyt 27 tuntia kestävää Pisin luentomaraton -teossarjaansa useissa Euroopan maissa, myös Suomessa.

Teoksen aiheena on elinikäinen oppiminen, josta Rousin Tutkija-niminen hahmo luennoi Power Point -kalvojen kera toista vuorokautta. Yleisön tehtäväksi jää miettiä, tehdäkö muistiinpanoja vai nauttiako taide-elämyksestä.

Rousi, 42, kertoo, että taiteen yhdistäminen tieteeseen on hänelle yksi keino pysyä onnellisena.

– Olen tutkija-taiteilija. Minulle on tärkeää rikkoa taiteen ja tieteen välisiä rajoja. Haluan esityksilläni haastaa ihmisiä miettimään, ovatko ne puhtaasti tieteellistä tutkimusta vai taiteen ilmaisua, Rousi toteaa.

– En unohda taiteen näkökulmaa myöskään luennoillani.

Australian Adelaidessa syntyneen ja kasvaneen Rebekah Rousin ammatillinen ja koulutuksellinen tausta on laaja.

Hän on työskennellyt muun muassa kuva- ja performanssitaiteilijana, opettajana, luennoitsijana, tutkijana ja taiteen koordinaattorina.

Rousi valmistui kuvataiteilijaksi ja graafikoksi Edith Cowanin yliopistosta Länsi-Australiasta vuonna 2005. Pääaineenaan hänellä oli painoteos ja piirtäminen.

– Performanssitaiteilijaksi päädyin vahingossa. Huomasin, että performanssitaiteilijana oli halvempaa olla kuin kuvataiteilijana.

Valmistumisensa jälkeen hän muutti Suomeen suomalaisen miehensä kanssa.

– Olen tuntenut mieheni ”aina”, sillä tapasin hänet jo vuonna 1997. Hän olisi halunnut jäädä Australiaan, mutta minä halusin Suomeen opiskelemaan, sillä en oppinut puhumaan suomea Australiassa.

" Haluan esityksilläni haastaa ihmisiä miettimään, ovatko ne puhtaasti tieteellistä tutkimusta vai taiteen ilmaisua ", Rebekah Rousi sanoo. Marko Kauko

Rousi asettui miehensä kanssa Jyväskylään ja haki jatko-opintoihin Jyväskylän yliopistoon. Hän valmistui taiteen ja kulttuurin maisteriksi vuonna 2007.

Vuodesta 2009 lähtien Rousi on työskennellyt kognitiotieteen eli ”mielitieteen” tutkijana. Kognitiotieteen pariin hän päätyi haettuaan töitä käyttäjäpsykologian hankkeesta.

– Olin aika yllättynyt ja ehkä järkyttynytkin, kun sain työpaikan ilman, että tiesin mitään käyttäjäpsykologiasta tai kognitiotieteestä.

– Jo sana kognitiotiede on vähän pelottava. Mutta se on äärimmäisen mielenkiintoista.

Kognitiotiede on monitieteinen, erilaisia ihmistieteellisiä ja teknisiä aineita yhdistävä tieteenala. Sen tutkimuskohteina ovat mieli, kokemus, ajattelu ja älykkyys.

– Iso osa työstämme keskittyy kehollistettuun kokemukseen.

Käyttäjäpsykologia tutkii puolestaan käyttäjän roolia ihmisen ja teknologian vuorovaikutuksessa.

Vuonna 2013 valmistuneen väitöskirjansa Rousi teki informaatioteknologian tiedekuntaan käyttäjäkokemuksesta.

Sittemmin Rebekah Rousi on tutkinut ja julkaissut artikkeleita, jotka käsittelevät ihmisen ja robotin vuorovaikutusta, tunteita ja keinotekoisia tunteita, monisensorista ja ruumiillista käyttäjäkokemusta, semiotiikkaa, verkko-oppimista ja paljon muuta.

Semiotiikka on yksi niistä aiheista, joka esiintyy sekä Rousin tieteellisessä että taiteellisessa työssä.

– Tutkija-hahmo tässä 27 tunnin luentomaratonissani määrittelee sanoja ainakin kolmella neljällä eri tavalla. Semiotiikalla on kiinnostavaa leikkiä.

– Semiotiikka on aina läsnä myös tutkimuksessani. Täsmälleen sama sana voi merkitä ihan eri asioita eri ihmisille. Huomasin tämän, kun tutkin muotoilun kokemusta. Vaikka ihminen sanoi ymmärtävänsä, mitä muotoilu tarkoittaa, se tarkoittaa eri asioita eri ihmisille.

Rebekah Rousi sanoo, että Suomi on hänessä syvällä, mutta iän myötä kaipuu Australiaan on kasvanut. Marko Kauko

Oman tutkimustyönsä ohella Rousi opettaa, ohjaa opinnäytetöitä ja suunnittelee uusia tutkimushankkeita.

– Yksi liittyy kyberturvallisuuteen ja salasanoihin ja toinen viittomakieleen.

Tutkijana hän haluaa päästä vieläkin syvemmälle omaan tutkimusalaansa. Tulevaisuuden haaveisiin kuuluu myös kirjan kirjoittaminen.

– Tänä keväänä siihen ei ole ollut aikaa, kun on pitänyt olla hoitotäti ja opettaja kolmelle lapselleni, Rousi viittaa koronaan.

Vaikka Rousi tuntee itsensä jopa enemmän suomalaiseksi kuin australialaiseksi, vanha kotimaa on alkanut pyöriä mielessä aiempaa enemmän.

– Suomi on minussa syvällä, mutta olen huomannut Australian tulleen iän myötä taas läheisemmäksi. Haluaisin päästä näkemään enemmän siellä asuvaa perhettäni mutta myös paikkoja ja luontoa.

Liian ihmismäinen robotti voi viedä outoon laaksoon

Robotit eivät ole enää pelkkiä ikävien ja vaarallisten asioiden työntekijöitä, vaan niitä on alettu käyttää niin viihdyttämiseen kuin hoivaamiseen.

Tällöin on tärkeää, miltä robotti näyttää ja miten se käyttäytyy. Kun ihminen kokee sen miellyttäväksi, sen kanssa on helpompi toimia.

Yksi näkökulma robotiikkaan on se, kuinka paljon robotti saa muistuttaa ihmistä. Ihmisen ja robotin vuorovaikutuksesta tulee luontevampaa, jos robotilla on ihmismäisiä piirteitä ja liikkeitä. Mutta liian ihmismäinen ei saa olla.

Robottitutkija Masahiro Mori esitteli jo vuonna 1970 uncanny valley (suomeksi outo laakso) -ilmiön. Sen mukaan liiaksi ihmistä muistuttava robotti voi tuntua vieraalta, epämiellyttävältä ja jopa pelottavalta, eikä se herätäkään enää myönteisiä tunteita.

Uncanny valley on ikään kuin alue, jolla ihminen ei ole heti varma, onko kyseessä ihminen vai robotti. Tutkijoiden mukaan outo laakso voidaan välttää esimerkiksi käyttämällä liioiteltuja ilmeitä.

Toisaalta voiko robottiin kiintyä liikaa? Riippuu tapauksesta. Seuraa tarvitseville yksinäisille ja syrjäytyneille kiintyminen ei tutkijatohtori Rebekah Rousin mukaan olisi ongelma, päinvastoin.

– Jos aitoja ihmissuhteita ei ole tarjolla mutta yksinäiset voisivat luoda robottiin merkityksellisen suhteen ja tuntea itsensä arvokkaksi sen seurassa, en näe siinä ongelmaa.

Hän kuitenkin muistuttaa, että ihmisten seura on aina parasta.

– Jos robotti olisi ensimmäinen valinta, kun tarjolla olisi sekä ihmisseuraa että robotteja, se olisi ongelma.

Parhainta olisi, jos ihmiset oppisivat tunnistamaan yksinäisyyden ja käymään yksinäisten ihmisten luona.

– Valitettavasti tätä taitoa ei ole kaikilla. Ehkä tämä on yksi niistä asioista, joihin tarvitsemme robotteja. Eli ne tekevät asioita, joita ihmiset eivät pysty tekemään, Rousi sanoo.

Hän

Rebekah Rousi

Syntynyt Australian Adelaidessa.

On alkuperäiseltä koulutukseltaan kuvataiteilija ja opettaja.

Muutti Suomeen vuonna 2005. Valmistui filosofian maisteriksi Jyväskylän yliopistosta pääaineenaan digitaalinen kulttuuri 2007 ja filosofian tohtoriksi 2013.

Hänen väitöskirjansa ”From Cute to Content: user experience from a cognitive semiotic perspective” tarkastelee käyttäjäkokemusta käyttäjän, suunnittelijan ja kontekstin välisenä viestintäjärjestelmänä.

Nykyisin kognitiotieteen tutkija, jota kiinnostaa muun muassa ihmisen ja robotin välinen vuorovaikutus.

Perheeseen kuuluu mies ja 8-, 5- ja 1-vuotiaat lapset.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Etusivulla nyt