Tiede: Tapa, jonka mukaan isä saattaa tyttärensä alttarille, voi tuntua romanttiselta, mutta alkuperäinen ajatus ei sitä ole – "Ei ole perinteitä, joita olisi pakko noudattaa"

Morsian ja morsiuskruunu vuodelta 1876. Turkian nuorenparin häissä Seutulassa 1930-luvulla oli hymy herkässä. Museoviraston kuvakokoelmat

Kaikki hääperinteet ovat jollakin lailla lainattuja ulkomailta. Esimerkiksi polttariperinne on tullut Suomeen Saksasta. Hedelmällisyyttä ja vaurautta symboloiva riisinheittely puolestaan on englantilaista alkuperää.

Katariina Hakaniemi

Morsiamen isä saattaa valkoisiin puetun tyttärensä alttarille ja luovuttaa sulhasen käsipuoleen. Sanotaan tahdon, vaihdetaan suudelmat ja sormukset.

Morsiuspari astuu ulos kirkosta, ja heidän ylleen sataa riisiä. Hääauto kolistelee paikalta Vastanaineet-kyltti takaikkunalla.

Hääjuhlassa syödään kakkua ja polkaistaan lattiaa. Leikitään leikkejä, pidetään puheita.

Miten romanttista! Miten perinteikästä! Vai onko?

Tietokirjailija, filosofian maisteri Tiina-Emilia Kaunisto, 37, kiinnostui hääperinteistä ollessaan itse menossa naimisiin.

Kaunisto huomasi, ettei nykyaikaista, hääjuhlan historiaa ja taustoja valottavaa teosta ollut olemassa.

Sellainen piti siis koota itse. Tuloksena oli Siksi tahdotHääkirja, jonka Kaunisto kirjoitti yhdessä Erika Voutilaisen kanssa.

– Näyttää siltä, että hääperinteiden alkuperä on monelle edelleen vieras, kirjasta huolimatta, Kaunisto sanoo kahdeksan vuotta teoksen julkaisemisen jälkeen.

Hän ymmärtää, miksi: häiden alla pariskunnilla on paljon muutakin mietittävää kuin perinteiden alkuperä. Siksi häät noudattavat yhä usein tuttua käsikirjoitusta.

– Käsikirjoitukseen kuuluu tiettyjä kohtia, jotka tekevät juhlasta nimenomaan hääjuhlan.

Ei ole kiva, jos joutuu stressaamaan, meneekö käsikirjoitus oikein. Etenkin morsiamet tuntuvat ottavan asiasta kovasti paineita.

Tiina-Emilia Kaunisto
Huntu on kuulunut suomalaisen morsiamen asuun satoja vuosia. Vasemmanpuolinen morsian on kuvattu 1914. Oikealla presidentti Kallion tytär vuonna 1940. Museoviraston kuvakokoelmat

Näitä kohtia ovat sitoutumisriitti – papin tai tuomarin edessä – hääpuku, sormus, hääkakku, puheet, häätanssi, hääauto, hääyö ja monilla myös häämatka.

– Joillakin on leikkejä, joillakin ei, Kaunisto lisää.

Yksi leikeistä on morsiamen ryöstö. Siinä tuore vaimo viedään piiloon ja päästetään vapauteen vasta, kun siippa on selviytynyt hänelle määrätystä tehtävästä. Tehtävänä voi olla esimerkiksi itse keksityn runon lausuminen nuorikolle.

– Tätä leikkiä on alettu leikkiä Suomessa vasta viime vuosikymmeninä. Ryöstöjä on näytelty joillain paikkakunnilla, mutta erityisen perinteikäs leikki se ei ole, Kaunisto kertoo.

Suurin osa muistakin perinteisinä pidetyistä riiteistä on varsin nuoria, hädin tuskin satavuotiaita.

Esimerkiksi hääkakku kannettiin yhä useampaan pöytään vasta toisen maailmansodan jälkeen. Myös lattian polkaiseminen kakunleikkauksen yhteydessä on tullut tavaksi vasta sen jälkeen.

Kaikki hääperinteet ovat jollakin lailla lainattuja ulkomailta. Esimerkiksi polttariperinne on tullut Suomeen Saksasta.

Hedelmällisyyttä ja vaurautta symboloiva riisinheittely puolestaan on englantilaista alkuperää.

– Ennen Suomessa heitettiin leivänpalasia ja jyviä. Riisi oli pitkään kallista tuontiherkkua, Kaunisto kertoo.

Morsian ei myöskään ole aina pukeutunut valkoiseen. Valkoisia hääpukuja alettiin nähdä 1800-luvun lopulla, ja kansan keskuudessa ne yleistyivät 1900-luvun alussa.

– Sitä ennen tavallinen kansa pukeutui parhaaseen pukuunsa, ja se oli usein tumma.

Morsiuskruunu oli tuttu näky varsinkin pohjalaishäissä. Viimeksi kruunuja on suosittu ainakin vielä 1930-luvulla. Ina Roos/Museovirasto/Kansatieteen kuvakokoelma

Nainen oli aikaisemmin miehen – ensin isänsä ja sitten puolisonsa – omaisuutta.

Miehen kuului pyytää tulevan vaimonsa kättä naisen miespuoliselta sukulaiselta. Vasta vuonna 1864 tehdyn lakimuutoksen jälkeen yli 21-vuotiaat naiset saivat avioitua ilman naittajan lupaa.

– Taustaa ajatellen käden pyytäminen ei siis ole erityisen romanttinen tapa, Kaunisto huomauttaa.

Myös tapa, jonka mukaan morsiamen isä taluttaa tyttärensä alttarille, on symboloinut omaisuuden luovuttamista isältä aviomiehelle.

Laki, joka määräsi naisen ottamaan miehen sukunimen avioituessaan, rantautui perinteenä Suomeen Ranskasta. Se kirjattiin Suomen nimilakiin vuonna 1930 ja poistettiin sieltä vuonna 1986.

Oman nimen säilyttämisellä on siis Suomessa huomattavasti pidempi historia kuin nimen vaihtamisella.

– Myös sukunimen historia on lyhyt, Kaunisto huomauttaa.

Miehen kuului pyytää tulevan vaimonsa kättä naisen miespuoliselta sukulaiselta. Vasta vuonna 1864 tehdyn lakimuutoksen jälkeen yli 21-vuotiaat naiset saivat avioitua ilman naittajan lupaa.

Suurin hääperinteisiin liittyvä muutos on Kauniston mukaan se, että enää naimisiinmeno ei liitä yhteen kahta sukua samalla tavalla kuin ennen.

– Nykyisin avioituminen on ennen muuta kahden ihmisen keskinäinen sitoumus ja rakkauden osoitus.

Kaunisto kannustaa hääpareja juhlimaan häitä omaan tyyliin. Ellei esimerkiksi nauti keskipisteenä olemisesta, on lupa järjestää pienet häät.

Hän korostaa, ettei ole mitään perinteitä, joita olisi pakko noudattaa.

– Ei ole kiva, jos joutuu stressaamaan, meneekö käsikirjoitus oikein. Etenkin morsiamet tuntuvat ottavan asiasta kovasti paineita.

Entä Kauniston omat häät. Millaiset niistä lopulta tuli?

Häntä naurattaa.

– Me karkasimme käräjäoikeuteen vihille, ja menimme sen jälkeen kotiin syömään.

Sormus on kaunis symboli mutta ei välttämättömyys. Sitoutumisen takeeksi voi hankkia myös jonkin muun esineen. arkisto / Ulla Yliherne

Esikuvat näyttävät mallia

Hääperinteisiin vaikuttavat niin maailmantapahtumat, muotivirtaukset, populaarikulttuuri kuin kuninkaalliset häätkin.

Nykyisin hääjuhliin haetaan inspiraatiota myös häämessuilta.

– Esikuvat näyttävät mallia, sanoo etnologian professori Helena Ruotsala Turun yliopistosta.

Ruotsala huomauttaa, ettei hän ole häätutkija. Sellaista ei tiettävästi löydy koko maasta. Hän käsittelee luennoillaan kuitenkin hääperinteitä sekä muun muassa morsiamen ja miniän muuttunutta roolia.

Toisen maailmansodan aikana häät olivat pieniä ja pikaisia. Naimisiin mentiin osin käytännön syistä.

Ruotsala pitää mahdollisena, että sota-aikana häillä haettiin myös jonkinlaisia valonpilkahduksia muuten mustaan arkeen.

Huonona puolena oli se, että avioliittoja solmittiin toista syvällisesti tuntematta, mikä aiheutti ongelmia myöhemmin.

– 1970-luvulla häät olivat melko vaatimattomia. 2000-luvulla alettiin viettää amerikkalaistyylisiä häitä, Ruotsala sanoo.

1980-luvun häihin otettiin mallia prinsessa Dianan ja prinssi Charlesin häistä, ja prameat hääasut palasivat muotiin.

Etenkin korona-aikana häitä on juhlittu harvakseltaan ja pienesti. Ruotsalan mukaan jää nähtäväksi, mitä hääjuhlien koolle käy, kun koronarajoitukset poistuvat.

1970-luvulla häät olivat melko vaatimattomia. 2000-luvulla alettiin viettää amerikkalaistyylisiä häitä.

etnologian professori Helena Ruotsala

Ruotsala uskoo, että monet nykyhääparit noudattavat perinteitä miettimättä, mistä ne juontavat.

Alkuperäinen ajatus on saattanut jo menettää merkityksensä. Nykyvalossa jäljelle on jäänyt vain viehättävä tapa.

– Onhan se kaunis ajatus, että isä luovuttaa tyttärensä alttarilla. Se symboloi lähtöä lapsuuden kodista, Ruotsala sanoo.

Hän näkee häätavoissamme paitsi perinteitä myös uusia tuulahduksia. Nykyisin monet seurakunnat järjestävät vihkimistempauksia liittyen esimerkiksi helposti muistettaviin päivämääriin.

Ruotsala on pannut merkille, että monikulttuuriset häät ovat yleistyneet, samoin ei-kristilliset, luonnonuskonnolliset häät. Monilla avioituvilla on lapsia edellisistä liitoista, joten naimisiin meno yhdistää virallisesti myös uusperheitä.

Sen sijaan juhannushäitä viettää yhä harvempi. Nykyisin elokuu on suosituin kuukausi mennä naimisiin, ja seuraavaksi suosituin on heinäkuu.

Oletko miettinyt, millainen hääjuhla olisi juuri teidän näköisenne? Ella Kajaste

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Etusivulla nyt