Yö-yhtyeen keikka Tampereen Nokia-areenalla herättää ennakkoon paljon kysymyksiä. Ennen kaikkea siitä, missä vireessä on hankalan talven elänyt Suvi Teräsniska? Teräsniska on pitänyt niin sanotusti radiohiljaisuutta ja perunut esiintymisiä. Nyt pitäisi ottaa kokonainen suurareena haltuun.
Kun Teräsniska tulee bändin kanssa lavalle, katsoja voi huokaista helpotuksesta. Likaiset Legendat numero yksi kajahtaa ilmoille terävästi ja ensimmäisistä sekunneista tajuaa, että lataus on myös laulajalla kohdallaan. Teräsniska on ilman muuta yksi Suomen parhaita pop-laulajia, jos arvion tekee virepuhtauden ja intonaation perusteella. Laulaminen on myös tarkkaan rytmissä, ja jos melodiassa otetaan vapauksia, sieltä tullaan hallitusti myös takaisin teemaan. Ja tunnetaso: sitä ei tarvinnut kenenkään kyseenalaistaa. Kamalinta olisi, jos Yön musiikkia esittäisi kyynisenä läpilaskuna. Sitä ei näkynyt sekunnin murto-osaakaan.
Teräsniska on viimeistään Olli Lindholmin ja Jussi Hakulisen poismenon jälkeen saanut sen virallisen Yö-tulkitsijan viestikapulan käteensä. Siinä on puolensa ja puolensa. Kysymyksessä on erittäin vahvasti tunnepitoista musiikkia, ja jokainen biisi kertoo eletystä elämästä tavalla, jossa kukkasetkaan eivät välttämättä naura. Maisema on enimmäkseen synkkä ja perustuu satakuntalaisen miehen tunnetaakkaan enemmän kuin konkreettisesti. Elämä on itkuista tehty ja ilon hetket ovat pieniä välähdyksiä pensaikossa.
Ei ole ihme, että tällaisen maaston kanssa operoiminen laittaa joskus mielen matalaksi. Yleisön edustaja toivoo, että Teräsniska löytää tasaisen tulokulman Lindholmin ja Hakulisen raskaaseen henkiseen perimään. Musiikkia sopii esittää tosissaan, mutta ei niin vakavasti että mollin alle jää. Uskon, että Teräsniska ajan myötä tässä onnistuukin.
Areenakeikalla kuultiin ja nähtiin muitakin vierailijoita. Yllättäen tulkinnallisimman esityksen esitti Pauli Hanhiniemi, jonka tunnelataus oli huomattava ja meni vähän ylikin. Yötä vastaanottamaan-kappaleessa rytmi sekosi ja laulu kiilasi, mutta kokenut konkari palasi maan pinnallekin äkkiä. Kyseessä on jälleen yksi esimerkki siitä, miten valtavasta tunteesta Yön teksteissä puhutaan: siinä menee hämilleen, jos ei ole tarkkana.
Ensimmäisen setin suuri sankari oli illan yllätysesiintyjä: Jussi Hakulisen tytär Ellinoora Hakulinen, joka esitti isänsä avainteoksen, Joutsenlaulun. Voi vain kuvitella, minkälainen hetki tuo oli täpötäyden areenan edessä. Musiikillisesti lahjakas Ellinoora otti tilanteen haltuun hyvin, ja esitys oli jopa varmaotteinen. On tässä ennenkin esitetty musiikkia, ja toisaalta kun miettii verenperintöä, se ei todellakaan ole mikään ihme.
Areenakeikalla oli poikkeuksellisesti väliaika. Sen jälkeen tunnelma vapautui toiseen settiin, ja lavalta kuultiin toinen toistaan hienompia esityksiä. Suvi Teräsniskan ja Annika Eklundin Pettävällä jäällä oli yksi sellainen. Herra Ylpön ja Jussi Hakulisen yhteistyönä tekemä Kiitos ja kunnia sai koko hallin tärisemään, sen verran vahva lataus myös satakuntalaislähtöisellä Herra Ylpöllä esityksessään oli.
Encoressa katsomo hiljentyi jälleen. Suvi Teräsniska sai Parrasvalot-kappaleeseen seuraukseen Olli Lindholmin ja Jussi Hakulisen: nykytekniikka mahdollistaa sen, että tismalleen levytetyn version tempolla soitettu kappale toteutettiin niin, että siihen ajettiin Lindholmin ja Hakulisen laulut levyversiolta ja liveversiolta liikkuvan kuvan saattelemana. Konsertin tekninen toteutus oli muutenkin parasta A-luokkaa, olkoonkin että uuden aallon Yötä arvostavat ihmiset saattoivat miettiä, miksi myös kovimmat rokkibiisit soitettiin tasaklikin kanssa. Vastaus on tietysti helppo: runsas visuaalinen materiaali oli tarkkaan ajastettua, eikä sitä olisi voinut käyttää mitenkään heiluvan tempon kanssa. Toki Yö-yhtyeessä rumpali on jo valmiiksi sellainen kaveri, jolla komppi ei heilu tai huoju: Kreivi Ari Toikka oli yksi tämänkin illan suurista sankareista.
Samaan aikaan areenakonsertin aikaan Porissa pelattiin Ässien ja Ilveksen välinen puolivälieräottelu. Ässiä luotsaa jälleen Lindholmin sydänystävä Karri Kivi, joka on jälleen kerran saanut Poriin elämää ja toivoa. Uskon, että Lindholmin peukalo nousi tuolla jossain hyväksyvästi ylös perjantai-illan viihdekokonaisuuden ansiosta. Porilainen jääkiekko on jälleen parrasvaloissa ja siellä pysyy myös Yö-yhtyeen musiikki. Elämänsä olisi voinut käyttää huonompiinkin asioihin.
Keikka varmasti herättää osaltaan keskustelua siitä, voiko Yö-yhtyeen musiikkia esittää vaikka kaksi päämestaria ovatkin pois keskuudestamme. Ehdottomasti voi. Rahastuksesta huutaville voi heittää vastakysymykseksi sen, että areenakeikka on myös iso taloudellinen riski, eikä se tuota automaattisesti kenellekään ainakaan liikaa rahaa. Toisaalta Yö-yhtyeen viimeinen kokoonpano on täynnä sen luokan ammattilaisia, että he ovat myös korvauksensa ansainnut. He ovat myös parhaasta päästä esittämään yhtyeen musiikkia.
Entä ne biisit? Ne jäävät suomalaisen ja varsinkin satakuntalaisen miehen elämään ikuisesti. On tyhmä kysymys, pitääkö Yön musiikista vai ei. Pitää tai ei, Yö on.
Yö-yhtye 40 vuotta -juhlakonsertti Tampereen Nokia-areenalla perjantaina 24.3.2023.