Salanimellä Elena Ferrante kirjoitettu Hylkäämisen päivät on väkevä esitys jätetyn naisen tuskasta ja mielen järkkymisestä.
Teatteriarvio
Hylkämisen päivät alkaa näennäisen auvoisissa merkeissä. Lounas on syöty, vain kahvi jäljellä. Lapset ovat huoneessaan, koira nukkuu.
Perheen äiti Olga (Mari Turunen) on hillityn rauhallinen kuten aina, aviomies Mario (Henry Hanikka) samoin. Sitten mies pudottaa pommin: hän ei tule enää kotiin. Hän haluaa kokea elämässään merkityksellisyyttä, syy ei ole vaimossa eikä lapsissa.
Aluksi Olga pitää Marion käytöstä hetken oikkuna – kohta kaikki olisi taas entisellään kuten 15 aviovuoden aikana. Kun hänelle selviää, että Mariolla onkin toinen nainen – ja tietysti nuori – Olga romahtaa, menettää täysin otteensa.
Kirjailijauransa perheen takia jättänyt nainen ei pysty pyörittämään enää arkea vaan hänen mielensä ja mielenterveytensä alkaa häilyä. Lapset ovat osittain heitteillä – isosisko Ilaria (Elina Hietala) ryhtyy pikkuäidiksi Gianni-veljelleen (Ville Mikkonen). Otto-koirastakin pitää huolehtia.
Elena Ferrante kirjoitti toisen kirjansa jo vuonna 2002, mutta se ei saanut kovin suurta suosiota. Napoli-sarjan jälkeen Hylkäämisen päivät sai uuden tulemisen vuonna 2017 Taru Nyströmin suomentamana. Virpi Haatainen ja Liisa Mustonen ovat sovittaneet kirjan sujuvaksi näytelmäksi, Mustonen on myös dramatisoinut ja ohjannut sen. Ohjauksessa pääpaino on selkeästi Olgan tarinalla; miten koko elämän romahtaminen vaikuttaa ihmiseen ja miten alhosta noustaan ylös.
Hylkäämisen päivät on Mari Turusen suuri voitto. Hän on näyttämöllä koko ajan ja kuljettaa esitystä herkeämättömällä intensiteetillä ja vimmalla. Turuselta on vuosien mittaan totuttu näkemään vahvoja tulkintoja, mutta nyt hän tuntuu olevan äärirajoilla. Näin tarkkaa mielen liikkeiden kuvausta näkee harvoin.
Aviomiehenä Henry Hanikka jää selkeästi taustahahmoksi. Katsojana jopa vähän ihmettelee, mikä miehessä on niin erinomaista, että ero hänestä johtaa katastrofiin.
Tomi Alatalo tekee naapurissa asuvasta klassisen musiikin taitajasta sympaattisen kuvan. Hänen Carranonsa on aina valmis apuun ja lohdutukseenkin.
Elina Hietala tulkitsee kolme roolia, tärkeimpänä vastuuntuntoinen Ilaria-tyttö. Ville Mikkosen Gianni on hurmaavan aito pikkupoika.
Mikko Saastamoisen lavastusratkaisu seinämineen toimii täydellisesti, samoin puvustus. Tiiti Hynnisen valot ja Hannu Hauta-ahon äänet viimeistelevät miljöön. Kirsi Rintala vastaa kampauksista ja maskeista.