Saksalainen metallijyrä Accept on perustettu jo 70-luvulla, mutta nykyään tuosta alkuperäisestä kokoonpanosta on jäljellä enää Wolf Hoffmann. Seuraavaksi pisimpään yhtyeessä on ollut sen nykyinen laulaja yhdysvaltalainen Mark Tornillo, joka on ollut kokoonpanossa 2009 vuodesta lähtien. Yhtye julkaisi tuoreimman albuminsa Too Mean to Die noin vuosi sitten, jonka merkeissä on nyt kiertueella Suomessakin kahden keikan verran, joista jälkimmäinen koettiin Pakkahuoneen sunnuntai illassa.
Illan polkaisi käyntiin yhdysvaltalainen The Iron Maidens, joka mainostaa nettisivullaan olevansa maailman ainoa naispuolinen Iron Maiden -tribuuttiyhtye. Esikuvansa tapaan keikan alkunauhana toimi UFOn Doctor Doctor, jonka jälkeen yhtye polkaisi osuutensa käyntiin The Trooperilla. Asiaankuuluvasti laulaja Kirsten Rosenberg, lavanimeltään Bruce Chickinson, oli pukeutunut punaiseen sotilastakkiin heilutellen kappaleen aikana sekä Union Jackia että Suomen lippua. Kyllähän suomalainen yleisö Maideninsa tuntee, joten vastaanotto oli vähintäänkin innostunut.
Rautaneidot sekoitti settiinsä mukavasti sekä niitä suurimpia hittejä kuten Run to the Hills ja The Number of the Beast sekä harvemmin Iron Maidenin seteissä kuulltua materiaalia kuten Back in the Village, instrumentaali Genghis Khan sekä Caught Somewhere in Time. Varsinkin viimeksi mainittu setin alussa lähti todella komeasti saaden aikaan lähes kylmät väreet kuulijalla. Tämän jälkeen Rosenberg puhutteli ensimmäisen kerran yleisöä suomen kielellä ”Kiitos. Kuinka menee?” jatkaen tutulla fraasilla ”Scream for me Tampere!”. Ja Tamperehan huusi.
The Iron Maidens oli erittäin oivallinen valinta lämmittelijäksi Acceptille, sillä kukapa tämän tyylisen musiikin ystävä ei tuntisi Iron Maidenin klassikkoja. Tämä johtikin äänekkäisiin yhteislauluihin, kovaäänisimpänä vähemmän yllättävästi Fear of the Darkin aikana. Yhtye soitti todella tiukasti maneerit hyvin halliten ja onnistui kuulostamaan vokaaleineen hämmentävästi täysin yksi yhteen Iron Maidenilta. Versiot mukailivat täysin levytettyjä versioita ilman sen kummempia improvisaatioita, mutta niin toisaalta tapahtuu Iron Maideninkin konserteissa. Lavalla piipahti myös ”Eddie” kuten kunnon Maiden-elämykseen kuuluukin sekä lopussa The Number of the Beastin aikaan itse vihulainen. Iron Maiden ei ole esiintynyt klubiolosuhteissa vuosikymmeniin, joten tämäkin seikka lisäsi kokemuksen miellyttävyyttä, todella hyvä aloitus perinteisille hevimetalli-iltamille.
Accept saapui lavalle tuoreimman albuminsa avauskappaleella Zombie Apocalypse. Tiukasti soitettu kappale tuntuikin ajankohtaiselta, onhan The Last of Us tämän hetken puhutuimpia tv-sarjoja, vaikkei kappale suoraan tästä kerrokaan. Uuden albumin merkeissä jatkettiin myös seuranneella Symphony of Painilla, jonka kitarasoolo mukailee Ludvig van Beethovenin 9. sinfoniasta löytyvää Ode to Joy:a. Wolf Hoffmannin rakkaus klassiseen musiikkiin ei toki ole mikään salaisuus.
Accept sekoitteli setissään sopivasti uutta ja vanhaa materiaalia noin puolen kappaleista ollen Mark Tornillon aikakaudelta ja puolen 80-luvun klassikoita. Itse en aikoinaan erityisemmin kuunnellut Acceptia, vaikka toki tänäänkin kuullut klassikot kuten Midnight Mover, Breaker ja Balls to the Wall ovat hyvinkin tuttuja. Siksipä en osaa erityisemmin kaivata Udo Dirkschneideriä lauluun. Mielestäni 2010 ilmestynyt albumi Blood of the Nations onkin ehkä se kovin Accept-albumi ja Pakkahuoneen sunnuntai-illassakin kuultu The Abyss eeppisintä, mitä yhtye on saanut aikaan.
Yhtye oli tiukassa kunnossa sekä lavakoreografia ja poseeraukset olivat tuttuja toistaen metallikonserttimaneereja. Lisäksi ulosanti näytti siltä, että lavalla oleminen on hauskinta, mitä voi tehdä. Yhtye antoi musiikin puhua puolestaan ja Tornillokin välispiikeissään lähinnä kiitteli yleisöä ja mitäpä sitä puhelemaan niitä näitä, kun voi laulaa sydämensä kyllyydestä. Kaikkihan oli toki tuttua ja turvallista sekä myös hieman yllätyksetöntä, ottaen huomioon, että kaikki tänään kuullut kappaleet kuultiin jo reipas puoli vuotta sitten Hakametsän parkkipaikalla. Setti toki oli tänään huomattavasti pitempi kestäen vajaat pari tuntia sisältäen parikymmentä kappaletta. Toisaalta, jos resepti on kunnossa, niin miksipä sitä lähteä muuttamaankaan.
Setin lopun musiikillisen ilotulituksen aloitti Metal Heart, joka on ensimmäinen muistikuvani yhtyeestä kultaiselta 80-luvulta. Erityisesti jäi mieleen silloin varhaisteininä kummastus, mikä on se tuttu melodia, joka soi kappaleen kitarasoolossa. Kyseessähän on niin ikään Beethoven-laina Für Elise, jota Pakkahuonekin antaumuksella lauloi mukana. Tämän jälkeen setti päätettiin verevästi Blood of the Nations -albumin kaksikolla Teutonic Terror ja Pandemic.
Encoressa kuullut Balls to the Wall ja I’m a Rebel saivat odotetusti aikaan illan äänekkäimmät yhteislaulut. Vaikkei Pakkahuone ollutkaan täysin loppuunmyyty, oli paikalle arviolta saapunut noin tuhatkunta äänekästä metallipäätä. Veikkaisin kaikkien olevan sitä mieltä, että lippurahoille tuli vastinetta.
Vaikka yhtye on uuden albuminsa mukaan Too Mean to Die – liian ilkeä kuolemaan, niin ennemmin lavapreesenssiä kuvasi Beethovenin Ode to Joy – oodi ilolle, sikäli hyväntuulinen meininki oli koko illan. Niinpä hyvällä mielellä saikin poistua Tampereen sunnuntaiyöhön ja päätänkin tämän illan aikana kuullun The Best Is yet to Come -kappaleen ajatukseen: ”When it rains, I look for rainbows, When it’s dark I see the stars, Call me a dreamer, call me naive, I will always say, the best is yet tocome.”
Accept – Too Mean to Die Tour + special quest The Iron Maidens, Tullikamarin Pakkahuone, sunnuntai 5.2.2023