Torstaina koitti Hakametsässä oikea onnenpäivä, kun Deep Purple In Concert tapahtuma valtasi jäähallin parkkipaikan. Päivän korkkasi käyntiin Andy McCoy, josta on vaikea sanoa mitään, mutta sanotaanko näin, että kitara pysyi edelleen Hanoi Rocks -legendan kädessä. Ja sinänsä tymäkällä saundilla McCoy bändeineen hoiti leiviskänsä.
Tapahtuma siirrettiin jokin aika sitten Eteläpuistosta Hakametsään, joka oli jo Sauna Open Airin aikaan todettu ihan toimivaksi alueeksi. Samalla esiintyjämäärää oli kasvatettu McCoyn lisäksi ruotsalaisella Nestorilla, joka teki ensiesiintymisensä maassamme juuri Sauna Open Airissa. Yhtye antaa meille vanhemman sukupolven edustajille toivoa, että oravanpyörästä voi päästä irti ja toteuttaa vaikka sitä Rock ’N’ Roll -unelmaa. Vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen yhtye kokosi vastikään rivinsä ja julkaisi ensimmäisen levynsä. Yhtye heitti tälläkin kertaa varsin viihdyttävän hard rock -setin lopettaen Suomessakin rockystävällisten radioasemien soittolistoille päätyneeseen 1989 -kappaleeseen.
Nestorin lämmitettyä Hakametsän yleisön aloitti illan hittikimaran kitaristi Mick Boxin luotsaama 52-vuoden ikään ehtinyt Uriah Heep. Box on yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen, joskin laulaja Bernie Shaw ja kosketinsoittaja Phil Lanzon ovat olleet mukana jo 80-luvun lopusta lähtien, Russell Gilbrook rummuissa ja Dave Rimmer bassossa ovat liittyneet yhtyeeseen 2000-luvun puolella. Leveästi koko setin ajan hymyilleen Boxin johdolla yhtye lähti liikkeelle uusimman, vuonna 2018 julkaistun albuminsa, Living the Dream kappaleella Grazed by Heaven, joka tunnelmaltaan sopi hyvin yhtyeen aikaisemman tuotannon rinnalle
Tämän jälkeen alkoikin varsinainen hittisikermä, kun Hakametsän yleisöä hemmoteltiin muun muassa Gypsy:lla ja lopun tajunnanräjäyttävät jamit sisältäneellä Look at Yourself:lla. July Morningin aikaan yleisö lämmitteli itseään rytmikkäästi mukana taputtamalla seuraavan kappaleen yhteislaulutuokioon. Kappalehan oli Lady in Black, jonka Box ja Shaw aloittivat kahdestaan muun yhtyeen liittyessä hiljalleen mukaan. Shaw:n kysyessä yleisöltä haluaisiko tämä laulaa hänen kanssansa, vastaus oli ilmeinen ja Hakametsän täytti kollektiivinen ilo ja yhteislaulu. Vähemmän yllättävästi Uriah Heepin osuuden päätti Easy Livin’, josta yhtye esitti varsin menevän version. Elämä itselläkin on helppoa, kun saa nauttia tällaisista esityksistä.
Seuraavana siirryttiin astetta metallisempaan suuntaan, kun teutonihevin suurlähettiläs Accept kutsui yleisönsä zombiapokalypsiinsä. Ainoan alkuperäisjäsenensä Wolf Hoffmanin johdolla Accept täräytti hevimetallin riemujuhlan käyntiin. Yleisön osallistuessa varsin aktiivisesti mukaan tapahtumiin laulaja Mark Tomillo totesikin, ettei voisi pyytää parempaa säätä tai yleisöä. Nyrkit takoivatkin pitkin settiä muun muassa Midnight Moverin ja äänekkääseen yhteislauluun yleisön kirvoittaneen Princess of the Dawnin tahdissa.
Acceptin setin loppupuolella Teutonic Terrorin ja Pandemicin edustaessa 2000-luvun tuotantoa, niin MTV:n Headbangers Ballin ääressä kasvaneita metallipäitä ilahdutettiin Metal Heartilla ja setin päättäneellä Balls to the Wallilla. Vain muutamaa vuotta Uriah Heepiä nuorempi Accept on edelleen varsin elinvoimainen riffien tipahdellessa ilmoille kolmen kitaristin voimin.
Vaikka edeltäneet Uriah Heep ja Accept villitsivät yleisöä, niin ilta oli lopulta Deep Purplen. Yhtyeessä vaikuttaa perustajajäsenistä enää Ian Paice, joskin laulaja Ian Gillan ja basisti Roger Glover liittyivät mukaan jo seuraavana vuonna. Yhtyeessä on välillä ovet käyneet melko tiuhaan molempiin suuntiin, joskin onhan historiaakin takana jo 54-vuotta. Entisten jäsenten lista on melkoista rokin kunniagalleriaa sisältäen muun muassa sellaiset nimet kuin John Lord, Richie Blackmore, David Coverdale ja Steve Morse. Viimeisimpänä pitkäaikainen kitaristi Morse jätti vastikään yhtyeen henkilökohtaisista syistä. Häntä on korvannut kitaran varressa Simon McBride koskentinsoittaja Don Aireyn täydentäessä nykyisen viisikon.
Deep Purple voisi soittaa vaikka kolmetuntisen setin sisältäen pelkkiä ikivihreitä, mutta tänään pimenevässä Hakametsän illassa niitä kuultiin puolentoista tunnin edestä. Yhtye otti heti alkuun luulot pois kaikilta Highway Star:lla ja Pictures of Home:lla julistaen perään melko turhaan, että No Need to Shout, koska yleisö mylvi äänekkäästi pitkin iltaa.
Uncommon Manin aikan yhtyeen tuorein jäsen McBride pääsi estradille kitarasoolon voimin. Seuranneen Lazyn aikana kuultiin myös Gillanin ikonista huuliharppua. Ehäpä koko illan hartain hetki koettiin Purplen esittäessä klassisen balladinsa When a Blind Man Cries.
Ennen Perfect Stranger:a päästettiin Airey koskettimineen irti. Maagisten sormien viilettäessä opitkin koskettimia monenlaisten teemojen merkeissä kuultiin myös pätkä Finlandia-hymniä, joka otettiin yleisössä vastaan asiaankuuluvin kannustuksin. Valtaosalla kitaristeista ympäri maailman ensiaskeleina kitaran soiton aloituksena toimiva Smoke on the Water riffeineen päätti setin ja sai myös aikaan illan äänekkäimmän yhteislaulun.
Encore-osuus ei jäänyt mitenkään varsinaisen setin jalkoihin alkaen Hush:lla sisältäen Paicen ja Gloverin rytmiryhmän jamittelut. Koko onnistuneen illan päätti Black Night sopivasti yön hiljalleen mustuessa. Purple hoiti osuutensa rautaisesti ja silminnähden soittamisesta nauttien. Paikalle saapunut 6000-päinen yleisö sai tosissaan rahoilleen tänä iltana vastinetta joka ikiselle sentille.
Loppukaneettina todettakoon matkalla alueelta pois Kissanmaankatua noustessa kuultu: ”Ihan sairaan hyvä keikka.” Sitä se tosiaan oli, kyllä vanhat legendat vielä lopulta näyttävät nuoremmilleen kaapin paikan.