Maitomäärät, ympäristönäkökulma ja eläinten terveys kulkevat lypsykarjan jalostuksessa rinnakkain.
Kun Jarkko Makkonen, 50, kaataa tuvan pöydässä vieraille kahvia, hän jättää kuppeihin kunnon maitovaran. Sitten hän nostaa pöytään kannullisen maitoa, ei meijerin ja kaupan kautta kiertänyttä vaan suoraan omasta tilatankista.
Laadukas kotimainen maito on ylpeyden aihe Makkoselle, joka vaimonsa Terhi Makkosen kanssa isännöi lypsykarjatilaa Tohmajärven Sikosuolla. Kolmen vuosikymmenen aikana hän on ehtinyt kokea suomalaisen karjatalouden suuren murroksen.
– Kun vuonna 1992 ryhdyin isännäksi, meillä oli 17 lehmää ja 26 hehtaaria peltoa. Molemmat luvut olivat reilusti Suomen keskitasoa isompia. Nyt lehmiä on 43 ja hiehot ja vasikat lisäksi. Peltoa on 87 hehtaaria. Se on aika lailla nykyistä keskitasoa, Makkonen kuvaa.
Tilojen koon kasvaessa niiden määrä on vastaavasti vähentynyt. Sikosuon kylällä oli 1960-luvulla 32 maitoa tuottavaa tilaa, mutta nyt Makkosen tila on niistä ainoana jäljellä.
Makkonen on saanut seurata aitiopaikalta myös suomalaisen karjanjalostuksen huimaa kehitystä.
– Tilan vanha navetta on rakennettu vuonna 1959, jolloin yksi lehmä tuotti keskimäärin 4 000 maitokiloa vuodessa. 30 vuotta sitten se oli noin 8 000 kiloa, ja nyt se on 10 000 kiloa, hän kertoo.
Luvut vastaavat suurin piirtein valtakunnallista keskiarvoa, joten yksi lehmä tuottaa nykyään vuodessa yli kaksi kertaa niin paljon maitoa kuin 60 vuotta sitten.
Tuotantoeläinten jalostusta voidaankin pitää merkittävänä ympäristötekona, toteaa kotieläintieteen yliopistonlehtori Jarmo Juga Helsingin yliopistosta.
– Tuotostason parantamisella on ollut suuri merkitys, koska parempituottoisen lehmän kasvihuonekaasupäästöt maitolitraa tai -kiloa kohden ovat pienemmät. Tarvitaan siis vähemmän eläimiä tuottamaan sama maitomäärä, Juga tiivistää.
Suurin painopistealueemme on viime vuosina ollut utareiden terveys ja rakenne.
Jarkko Makkonen
Jalostamisella voidaan vaikuttaa myös lehmien muihin ominaisuuksiin, kuten rehunkäytön tehokkuuteen. Esimerkiksi märehtimisestä syntyvän metaanin Juga määrittelee hukkaenergiaksi, jota eläin ei ole kyennyt käyttämään. Mitä tehokkaammin lehmä hyödyntää syömänsä rehun, sitä vähemmän syntyy kasvihuonepäästöjä.
– Metaani on toki voimakas kasvihuonekaasu, mutta maidon- ja lihantuotannon metaanipäästöjä on jalostuksella pystytty pienentämään paljon, Juga muistuttaa.
Lypsylehmän tulee poikia joka vuosi, jotta se tuottaisi maitoa, joten tärkeää on myös hedelmällisyys eli tiineeksi tulemisen helppous. Lisäksi jalostuksella voidaan vaikuttaa maidon koostumukseen: 1990-luvulle asti arvostettiin mahdollisimman rasvapitoista maitoa, mutta nykyään pyritään ensisijaisesti korkeaan valkuaistuotokseen.
Tuottavuus on lypsykarjan jalostuksessa ollut perinteisesti keskeisin painopiste, mutta viime aikoina on alettu painottaa aiempaa enemmän myös eläinten terveyttä ja hyvinvointia.
Tosin jalostustavoitteeseen sisällytettävien ominaisuuksien laskennassa on Jugan mukaan hankala ottaa huomioon sellaisia asioita, joilla ei ole markkinoilla määritettyä hintaa.
– Esimerkiksi eläinten hyvinvointia tai kasvihuonekaasupäästöjen määrää on vaikea arvottaa taloudellisesti, Juga selittää.
Eri ominaisuuksien välillä on kuitenkin myös perinnöllisiä vuorovaikutuksia, joita jalostuksessa hyödynnetään erityisesti rakennepiirteiden valinnassa.
Lisäksi tuottavuus ja hyvinvointi ovat usein kytköksissä toisiinsa. Esimerkiksi utareiden ja sorkkien terveys liittyy suoraan tuottavuuteen: mitä terveempi lehmä on, sitä todennäköisemmin se pysyy pitkään tuottavana.
Hyväutareinen lehmä ei myöskään saa niin helposti vaikkapa utaretulehduksia, jolloin se todennäköisesti myös voi paremmin kuin enemmän sairastava ja hoitoa vaativa lajitoverinsa.
Lypsykarjan jalostus ei tapahdu akateemisissa norsunluutorneissa, vaan tavallisilla karjatiloilla on tärkeä rooli käytännön jalostustyössä. Lehmien tuotoksesta ja hyvinvoinnista on Suomessa kerätty tietoa jo yli sadan vuoden ajan, ja tuloksia hyödynnetään jalostusarvojen laskennassa.
– Isä sanoi, että he lähtivät karjantarkkailuun mukaan jo 1960-luvun puolessavälissä. Siitä lähtien meillä on tehty jatkuvaa jalostustyötä, Jarkko Makkonen kertoo.
Aiemmin tiloilla kiersivät tarkkailukarjakot eli assistentit ottamassa maitonäytteitä ja raportoimassa muun muassa maidon puhtaudesta ja rasvaprosentista. Nykyään Pro Agrian omatoimisessa tuotosseurannassa on mukana yli 70 prosenttia suomalaisista maitotiloista. Lisäksi seminologit kartoittavat keinosiemennyksen ohessa esimerkiksi lehmien lypsettävyyttä ja luonnetta, ja jalostusasiantuntijat arvioivat eläinten rakenneominaisuuksia.
Viime syksystä asti Makkosen tilalla on hyödynnetty myös genomitestausta: korvamerkkien laiton yhteydessä lehmävasikoista otetaan verinäyte, jonka tulosten perusteella voi tehdä päätelmiä lehmän tulevista ominaisuuksista.
– Suurin painopistealueemme on viime vuosina ollut utareiden terveys ja rakenne, ja utarerakenteeseen olenkin ollut kohtalaisen tyytyväinen. Poikimiskertojen määrä sen sijaan jää meillä alle keskiarvon, ja sitä pitäisi saada nostettua, koska useammin poikinut lehmä myös lypsää enemmän, Makkonen pohtii tilan tulevia jalostustavoitteita.
Myös lehmien luonteeseen on Makkosen tilan jalostusvalinnoissa kiinnitetty huomiota. Sen saavat huomata isännän perässä laitumelle astelevat toimittaja ja valokuvaaja, joita ympäröi pian tiivis rinki lempeitä silmiä ja hamuavia turpia. Hihansuut ja repun nauhat maistellaan huolellisesti osana tutustumista.
– Samantha on lellikkini. Aamulla lypsäessä jo sanoin sille, että tulehan sitten päivällä näytille, niin pääset lehteen, Jarkko Makkonen jutustelee kauniin punaruskeaa lehmää rapsutellessaan.
Useimmille maitotilallisille on tärkeää, että lehmillä on korvamerkkinumeroiden lisäksi edelleen myös nimet ja persoonallisuudet. Niinpä vierailijoille tulevat tutuiksi myös Pisara, Orvokki ja Sumu. Ja onkohan se Samanthan äidin Nuoskan utelias kieli, joka kuvaajan silmän hetkeksi välttäessä ehtii nuolaista kameran linssin sameaksi? Mutta objektiivin vaihto on pieni hinta lämminhenkisestä vastaanotosta.