Freddie Mercury on kaikkien aikojen keulakuva, PISTE. Tämä on mielipiteeni, joka kulki tänään mukanani painolastina suunnistaessani kohti Nokia Areenaa.
Olen jotenkin onnistunut välttämään myös YouTubesta ja muista vastaavista suoratoistopalveluista kuulemasta Queenia muiden kuin Mercuryn laulamana, pois lukien Freddie Mercury Tribute konsertti, josta siitäkin on jo aikaa tasan kolmekymmentä vuotta.
Queen kellään muulla laulajalla tuntuu jakavan ihmiset kahteen leiriin: toinen ryhmä on onnellinen, kun kuulee Queen-klassikoita edes jossain muodossa, toinen ryhmä taas pitää Queen-nimellä esiintymistä ilman Mercurya lähinnä pyhäinhäväistyksenä.
Neljäs alkuperäisjäsen John Deacon lienee lähempänä jälkimmäistä kantaa, hän kun ei ole Queenin riveissä näkynyt sitten mainitun tribuuttikonsertin.
Pieni spoilerivaroitus niille, jotka ovat menossa maanantaina jälkimmäiseen konserttiin, eivätkä halua tietää, mitä tapahtuu. Tässä tapauksessa kannattaa lopettaa lukeminen tähän, sillä seuraavaksi tulee melko yksityiskohtaista kuvausta illan tapahtumista.
Yleisön kihistessä jännityksestä kellon lähetessä kahdeksaa odotus palkittiin valokeilojen viistäessä Nokia-areenan ilmaa Innuendon soidessa taustanauhalta. Pian Brian May nousi lavan uumenista ja Now I’m Here aloitti livesoiton osuvasti julistaen, että nyt tosiaan ollaan täällä.
Mayn aloittaessa kitarariffinsä, seurauksena minulle oli välitön ihon nouseminen kananlihalle väristysten lyödessä läpi koko kehon. Pian lavalle saapui myös Adam Lambert kimaltelevassa silinterihatussaan Roger Taylorin rumpaloidessa komppia kuin parhaina päivinään.
Hammer to Fall nosti intensiteettiä entisestään ja perään tunnelmoitiin Somebody to Loven tahtiin, joka sivuhuomautuksena oli yksi Freddie Mercury Tributen onnistuneimpia versioita nyt jo myös edesmenneen George Michaelin esittämänä.
Killer Queen:n aikana siirryin kuvaamasta katsomoon ehtien sopivasti Don’t Stop Me Now:n alkuun. Kappale kirvoitti yleisön jo äänekkääseen yhteislauluun, samaten kuin seurannut hieman harvinaisempi In the Lap of the Gods…Revisited. Sanomattakin oli viimeistään tässä vaiheessa selvää, että yleisö söi Adam Lambertin ja koko Queenin kädestä.
Roger Taylor tunnetaan taitavana rumpalina, mutta joskus saattaa unohtua, että myös hän on loistava laulaja. Tämä todistettiin, kun hän julisti rakkauttaan autoonsa laulamalla I’m in Love with Car:n antaen samalla Lambertille aikaa vaihtaa asua.
Soittokellojen soidessa Lambert nousi pian catwalkin päässä olevalle pikkulavalle moottoripyörän selässä kilpaa valojen kanssa kimaltaen hopeisessa asussaan Bicycle Race:n jatkaessa showssa ajoneuvoteemaa. Häpeilemätön Fat Bottomed Girls sai Areenassa aikaan rytmikkään yhteistaputuksen. Kappaleen kitarasoolo viimeistään teki kaikille selväksi, että Brian May on yksi kaikkien aikojen rock-kitaristeista.
Keimaileva Lambert julisti seuraavaksi iskevän bassokuvion täyttäessä ilmatilan, että tämän biisin tunnette odottaen äänekästä yhteislaulua. Turhaan ei tarvinnut odottaa, kun Another One Bites the Dust kajahti ilmoille. Illan yksi tiukimmista vedoista, I Want it All, jatkoi yhteislaululinjalla.
Tämän jälkeen muu yhtye kaikkosi valtavia videoscreenejä hyödyntävien lavarakenteiden uumeniin Brian Mayn astellessa yksinään catwalkin päähän todeten mikrofoniin selvällä suomen kielellä: ”Hyvää iltaa, Suomi”, todeten odottaneensa todella kauan päästäkseen sanomaan tämän jatkaen tämän olevan todella ”fucking incredible”. Tämän kesän teema on ollut ilo päästä esiintymään ja ilo päästä yleisöön kaiken koronahässäkän jälkeen, joka tänäänkin toistui. Onnellisuus huokui koko hallissa.
May kysyi seuraavaksi yleisön apua seuraavaan lauluun eli Love of my life ja hyvin äänekkäästi yleisö toiveen toteutti, saaden Mayn arvioimaan suoritukseksi kesken kappaleen tuhansien kännykänvalojen loistaessa katsomossa ”beautiful” ja kaunista se todella oli. Erityisen kauniiksi se muuttui, kun lavan valtavalle videoscreenille ilmestyi Freddie Mercury laulamaan viimeisen säkeistön. Todella sykähdyttävä hetki ja huomasinkin pyyhkiväni silmäkulmaani palan takerrellessa kurkussa.
Seuraavan kappaleen May esitteli kertovan aikamatkustuksesta ja miltä tuntuisi matkustaa universumin ääriin ja takaisin. Screenien viedessä yleisön kirjaimellisesti keskelle universumia alkoi rytmikäs ’39. Kappaleen lopuksi pikkulavan uumenista nousi toiset rummut Roger Taylorin palatessa myös lavalle. Joskaan niihin hän ei vielä kajonnut, vaan esitteli taas laulutaitojaan These Are the Days of Our Lives:lla. Rummuille saatiin pian käyttöä, kun Lambertkin palasi lavalle todella groovaavaan versioon Crazy Little Thing Called Love:sta. Perään saatiin Freddie Mercuryn ja David Bowien duettona alun perin levytetty Under Pressure Lambertin laulaessa Mercuryn ja Taylorin Bowien osuudet, huikeata vuoropuhelua.
Tämän jälkeen pikkulava sai jäädä taakse ja yhtye palasi taas tekemään taikojaan suuremman lavan teatteria jäljittelevien lavasteiden keskelle screenien pukatessa taikapölyä ilmoille A Kind of Magic:n tahtiin. Maagisuutta lisäsivät toki Mayn kitarastaan ampuvat tulipallot. Tätä seurasivat Brian Mayn kiitokset kaikille kuten yleisölle, kiertuehenkilökunnalle, lavastajille, autonkuljettajille ja kaikille muille mahdollisille tahoille. Erityiskiitoksen sai tietysti May-Taylor-Lambert-kolmikon taustalla soittavat muusikot eli Tyler Warren perkussioissa, Neil Fairclough bassossa ja Spike Edney koskettimissa.
Kaikki taustamuusikot saivat esittelyissä parrasvalonsa pienten soolojen muodossa ja viimeisenä esitellyn Edneyn kosketinsoolo päätyi I Want to Break Free:hen. Lambert keimaili ympäri lavaa, mutta pölynimuria ei sentään ollut mukana, ehkä lava pysyy muutenkin siistinä. Sitä vastoin hallin katosta laskeutui valtava peilipallo tehostamaan kappaletta.
Tunnelmallisen Who Wants to Live Forever:n jälkeen oli Brian Mayn aika nousta asteroidin päällä korkeuksiin kitarasoolonsa ajaksi pienten planeettojen pyöriessä ympärillä ja lasersäteiden halkoessa ilmaa. Melko vaikuttavan näköistä ja kauempana, missä istuin, aivoni ja silmäni eivät pystyneet täysin prosessoimaan, mikä oli videoprojektiota ja mikä taas fyysisiä lavasteita. Oivallinen tausta Mayn soololle, onhan hän myös astrofysiikan tohtori.
Tähtitieteellisen soolon perään kuultiin yksi Queenin raskassointisimmista kappaleista Tie Your Mother Down, jonka voi melkein luokitella jo heavymetalliksi. Heavysuuruus Metallicakin coveroi kyseistä kappaletta säännöllisesti konserteissaan, eikä kuulosta edes raskaammalta kuin Queen + Adam Lambertin versio tänään. Tähän perään sopi täydellisesti vahvan yhteisöllisen kokemuksen tarjonnut Radio Ga Ga, jonka yhteistaputukset ovat tuntemuksena kuin toisesta galaksista.
Seuraavaksi alkunauhalta alkoi Bohemian Rhapsody:n orkestraalinen alku Lambertin pian jatkaessa livenä. Kappale sai aikaan ristiriitaisia tuntemuksia, sillä se on yksi upeimmista koskaan ja se oli huikeata kuulla livenä, mutta kappale myös tarkoittaa, että konsertti lähenee vääjäämätöntä loppuaan. Pommien paukkeessa ja savun keskeltä soitetun kitarasoolon myötä setti tuli päätökseensä.
Queenin konserteissa encoren sisältö on tuskin yllätys kenellekään asiaan vähääkään perehtyneelle. Nokia-areenan yleisö oli tilanteen päällä aloittaen hetken päästä yhtyeen poistuttua lavalta rytmikkään taputuksen, joka tarkoitti vain yhtä asiaa. Sitä odotellessa muutaman minuutin taputuksen jälkeen Mercury ilmestyi jälleen screenille laulattamaan yleisöä Ey-Oh huudatuksellaan.
Pian kuitenkin Taylor saapui säestämään taputuksia rummuillaan ja We Will Rock You pääsi alkamaan kruunupäisen Lambertin johdolla. Tämän perään ja odotetusti viimeisenä kappaleena koko illalle kajautettiin yhteislauluna We Are the Champions.
Eihän siitä ole kuin pari kuukautta, kun samaisessa hallissa laulettiin yhteislauluna samaa kappaletta Suomen jääkiekon maailmanmestaruuden merkiksi. Konfettisateessa loppui visuaalisesti ja musiikillisesti huikea elämysmatka God Save the Queen:n soidessa taustalla.
Palaan vielä lopuksi alussa esittämääni kysymykseen, voiko Freddie Mercurya korvata Queenin keulilla. Lambert sekä lauloi loistavasti että oli juuri sopivan räiskyvä, pöyhkeilevä ja teatraalinen, ollen sitä kuitenkin omalla tavallaan eikä pyrkimällä imitoimaan Mercurya. Veikkaisin että saman pilven reunalla Freddie Mercury ja aiemmin mainitut George Michael ja David Bowie nyökkäilevät hyväksyvästi alaspäin. Samaa mieltä olen minäkin ja todennäköisesti suurin osa Nokia Areenan yleisöstä -jollei kaikki.
Maanantaina on sama vielä edessä Nokia Areenalla koko kiertueen päätöskonsertin merkeissä. Jos sinulla on lippu tapahtumaan, voit pitää itseäsi todella onnekkaana.
