Teatteriarvio | Miehen elämää ravistellaan Mieslivessä – "...paikalle saapuu pyörätuolilla Eino-Pekka päässään Ikurin Vire -pipo..."

Omaa esitystilaa vailla oleva Teatteri Siperia on löytänyt paikan nyt Tampere-talosta. Maestro-sali toimiikin hyvin: koko etuseinän levyinen ikkuna Sorsapuistoon on alun seminaariosiossa luonteva, ja kun eteen vedetään musta verho, siihen voidaan heijastaa kuvia, jotka luovat oikeita tiloja.

Mieslive alkaa lupaavasti; sulavakäytöksinen seminaarialustaja (Tuukka Huttunen) on alkamassa, kun paikalle saapuu pyörätuolilla Eino-Pekka päässään Ikurin Vire -pipo (Pekka Heikkinen). Alustajan puhetta kuunneltuaan hän tokaisee: ”Jos täällä nyt jotain muutosta halutaan, se on tehtävä niin, että minäkin tajuan”.

On siis kyse tavallisen kadunmiehen ja liukasta jargonia laskettelevan miehen kohtaamisesta – onnistuuko se. Esityksen jatkossa ollaan selvimmillä vesillä.

Mieslive muistuttaa nimenä surullisesti edesmennyttä Uros-liveä. Työryhmä on itse kirjoittanut sketsityyppiset osiot, joitakin tekstejä on saatu Reidar Palmgrenilta ja Ville Majamaalta. Etukäteen esityksen luvattiin olevan ”riskialtis ja räävitön komedia miehisyydestä ja nykymiehen kompuroinnista muuttuvassa maailmassa”. Siinä onnistutaankin hyvin. Mukana on sopivasti hauskaa ja terävää huumoria, mutta myös viiltävää kipua onnettoman miehen elämästä.

Erityisen hienosti miehisyyttä kuvataan isän ja pojan tapaamisessa pojan ajauduttua avioeroon. Siinä on pidätettyä tunnetta, mutta sitä ei saada ilmaistua. Kun poika yrittää puhua erosta, isä puhuu lintulaudan linnuista ja oravista. Isän yrittäessä puhua yksinäisyydestään, poika jatkaa oravista. Hyvänyön toivotuksen halaus muuttuu jäykäksi kättelyksi, tunteita ei pystytä näyttämään.

Kohtauksessa, jossa pyörätuolissa oleva mies ja hyvin toimeen tuleva mies keskustelevat, tiivistyy tämän päivän yleinen suvaitsematon ajattelutapa. Vammaiset, työttömät, työtä vieroksuvat, maahanmuuttajat ja muut käyttävät vain yhteiskunnan palveluja hyväkseen ja kaikki revitään valkoisen heteromiehen selkänahasta.

Vammaisella on tähän ratkaisu: jokainen voi kokeilla hänen elämäänsä – tuossa edessä olevassa puistossa on keinut ja kun ottaa oikein kovat vauhdit ja hyppää jalat ylhäällä, voi päätyä vammaiseksi. Reidar Palmgrenin kirjoittamassa osiossa on syvälle menevää ironiaa.

Anna-Elina Lyytikäisen taitavasti ohjaama näyttelijäryhmä – Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen ja Pekka Heikkinen – ovat ilmiömäisiä taitureilta; he muuttuvat hetkessä mitä herkullisimmiksi tyypeiksi.