Teatteriarvio: Yli 60 vuotta vanha avioliittokuvaus on yhä terässä.
Kuka pelkää Virginia Woolfia on sanottu maailman parhaaksi näytelmäksi.
Tampereen Teatterin uutuus näyttää, että lyli 60 vuotta sitten kirjoitettu avioliittokuvaus ei ole menettänyt teräänsä. Ennen kaikkea Ritva Jalosen ja Esa Latva-Äijön näyttelijäntyöt häikäisevät vahvuudellaan.
Esitys alkaa Marthan (Jalonen) ja Georgen (Latva-Äijö) saapuessa yöllä kotiin yliopiston juhlista. Aviomies on yliopiston matematiikan professori, vaimo rehtorin tytär. Jatkoille humalainen vaimo on kutsunut kampuksen nuoret tulokkaat biologian lehtori Nickin ( Kai Vaine) ja hänen vaimonsa Honeyn ( Linda Wiklund).
Illasta tulee armoton taistelu. Martha ja George aloittavat raastavan pelin, jossa sanoja ei säästellä, loukkauksilla sivalletaan yhä arimpiin asioihin. Meno äityy hurjaksi, jota nuori pari seuraa hämmästyneinä. Mutta hekään eivät säästy – mikään ei ole tänä yönä pyhää.
Edward Albeen näytelmä sai ensi-iltansa vuonna 1962 New Yorkissa, jolloin aika oli toinen. Naiset olivat usein kotirouvia, miehet tekivät uraa. Martha on turhautunut eläämäänsä eikä aviomies Georgekaan ole osoittautunut tulevaksi yliopiston rehtoriksi. Ne antavat syyn armottomaan pilkkaan ja alistamiseen, mutta yllättäen vuorot vaihtuvat. Nuoren parin elämästäkin onnistutaan kaivamaan luurankoja.
Ritva Jalonen on saanut toiveroolin, jossa hän saa panna kaiken taitonsa peliin ja onnistuu jälleen erinomaisesti. Martha taitaa irvokkaan ihmissuhdepelin ja rikkoo sääntöjä. Jalonen tekee ehkä koko syyskauden parhaan roolityön.
Ritva Jalonen on saanut toiveroolin, jossa hän saa panna kaiken taitonsa peliin ja onnistuu jälleen erinomaisesti.
Vastavoimana on Esa Latva-Äijö, joka loistaa Georgen roolissa ihailtavalla tarkkuudella. Hänen ilmeensä ja äänenpainonsa ovat punnittuja ja maaliin osuvia. Todella harvoin näkee näin tasavahvaa paria näyttämöllä.
Kai Vaine on näytelmän ”komistus”, pakkoavioliittoonsa pettynyt, mutta tilaisuuden tullen myös omaa etuaan ajava Nick. Hyvää työtä televisiosta tuttu tekee teatterissakin. Linda Wiklundin Honeyn rooli on muita pienempi ja antaa vähemmän mahdollisuuksia. Humaltuessaan Honeystakin löytyy uusia puolia.
Marika Vapaavuoren ohjaustyö saa näytelmästä kaiken irti ja tekee henkilöohjauksessa ihmeitä. Tämän näytelmän jälkeen katsoja ei ole pitkään entisensä – asiat pyörivät mielessä.
Juho Lindströmin lavastus kattoon asti yltävine kirjahyllyineen on upea älymystökoti. Mari Pajulan puvut korostavat henkilöiden luonteenpiirteitä oivallisesti.
Tuomas Vartolan valot ja Hannu Hauta-ahon ja Jouni Koskisen äänisuunnittelu ovat täydellisen esityksen kulmakiviä. Kirsi Rantalan kampaukset ja maskit tukevat näyttelijäntyötä.