Teatteriarvio: TT-Frenckellin syyskauden vahva avausnäytelmä Pauliina Rauhalan Synninkantajat 29jatkaa lestadiolaisyhteisön kuvaamista herkästi ja koskettavasti.
Pauliina Rauhala, 43, erkaantui lestadiolaisuudesta ja päätti purkaa tuntojaan kirjoittamalla.
Suuren suosion saanut Taivaslaulu kuvasi lestadiolaisuutta naisen näkökulmasta. Koska liike ei salli ehkäisyä, äidit saattavat suurperheissä nääntyä henkisesti ja fyysisesti.
Synninkantajat-näytelmässä Pauliina Rauhala kuvaa niin sanottuja hoitokokouksia 1970-luvun lopulta, ja niiden vaikutusta pieneen kyläyhteisöön ja perheeseen.
Rauhala luki jo lapsena salaa kokousten pöytäkirjoja, ja on myöhemmin päässyt tutkimaan niitä arkistoissa. Osa on kuitenkin hävitetty.
Hoitokokouksissa paljastettiin ihmisten ilmitulleita syntejä ja anottiin niitä anteeksi. Synneiksi luettiin muiden muassa maatalousseurassa tai metsästysseurassa käyminen, kirkkokuoro, E-liikkeessä asioiminen ja SMP:n kannattaminen – televisiosta puhumattakaan. Myös liikkeestä erottaminen oli mahdollista.
Julkiset häväistykset aiheuttivat lestadiolaisille ahdistusta, joka vaikutti vuosikymmeniä eikä asiaa ole vieläkään kunnolla käsitelty.
Synninkantajat- näytelmän keskiössä on 9-vuotias poika Aaron, joka rakastaa syvästi saarnaaja isoisäänsä Taistoa ja lempeätä äidinäitiään Aliisaa. Perheeseen kuuluvat myös Aaronin äiti ja isosisko Auroora.
Antti Tiensuu tekee pienenä poikana jälleen loistavan roolin. Aaron on pienintä elettä myöten lapsi, välillä ihmettelevä, aidosti rakastava. Isänisä Taisto ottaa pojan mukaan kokouksiin ja Aaron ihailee häntä. Yhteisillä kalareissuilla opitaan luontoa. Esa Latva-Äijö on TT:n luottonäyttelijä ja onnistuu aina.
Luonto on tärkeätä myös isoäiti Aliisalle ( Aliisa Pulkkinen), jonka uskontokin on omanlaisensa. Yhteisössä erilaisuutta ei hyväksytä ja jopa oma tytär ( Eeva Hakulinen), kääntää hänelle selkänsä.
Nuoren Auroora-tyttären ensirakkaus vääräuskoisen kanssa vavisuttaa perhettä ja koko yhteisöä. Sara-Maria Heinosen ja Konsta Laakson tapaamisissa on aitoa herkkyyttä.
Maia Häkli on käsikirjoituksessaan taitavasti karsinut Rauhalan tekstiä ja saanut esille kirkkaan ytimen. Uskontokuntaa ei tuomita jyrkästi – katsoja saa itse muodostaa mielipiteensä.
Mikko Saastamoisen lavastus- ja pukusuunnittelu taipuu moneksi ja Mika Hiltusen valosuunnittelu tuo uusia ulottuvuuksia.
Upea pieni kuoro lisää näytelmän kauneutta.