Tätä kysytään torstaina ilmestyvässä kirjassa: Mikä oikein mättää Mikko Alatalon hymyssä?

Kirjauutuus: Hän hymyilee kuin Mikko on kansantaiteilijan tilinpäätös.

Kansantaiteilija Mikko Alatalo tutussa sielunmaisemassa: Pispalan portailla, mutta tässä kuvassa ilman hymyä. Pekka Ruissalo
Pekka Ruissalo

Pekka Ruissalo

– Mikon hymyä ei voi monet sietää, mutta se on aito.

Neljätoista vuotta sitten edesmenneen Juice Leskisen sanat muodostavat oikeastaan ytimen Mikko Alatalon elämäkertakirjassa Hän hymyilee kuin Mikko. Kirjaa on tehty pitkään ja hartaasti, ja se tuo esille myös paljon sellaista jota aiemmin ei ole julkisuudessa Alataloon liittyen tuotu ilmi.

Kirjan on kirjoittanut Tuomas Marjamäki ja kustantanut Docendo.

69 vuotta toukokuussa täyttänyt Alatalo kävelee vastaan liikennevaloissa kirja kädessä. On kiire, kuten usein edelleen on, tällä kertaa Hyvinkäälle signeeraamaan lämpimäisiä.

Hymy on vuosien varrella kenties muuttanut muotoaan, vaan ei hyytynyt. Samat sanat varmasti pätevät myös mieheen kokonaisuutena. Virtaa riittää edelleen, vaikka kunto ei ehkä olisikaan aivan nuoren, idealistisen monitaiturin tasolla.

– Muistan, kun 1980-luvulla oltiin siinä pisteessä että Alatalon hymy saattoi tarkoittaa mitä tahansa. Se tilanne kehittyi televisiotyön myötä. Se oli ehkä tyytyväinen hymy, tai sitten hymy saattoi ilmentää sarkastisuutta. Ihmisiä vaivasi, kun eivät tienneet mistä on kyse, Alatalo muistelee.

Alataloa naurattaa, kun hän muistelee Marjamäen olleen vähän huolissaankin siitä, miten saada kirjaan muusikoille ominaista vaaran tuntua. Ryypiskely- ja naisasioissa Alatalo ei ole profiloitunut koskaan samalla tavalla tai ainakaan samassa mittakaavassa kuin monet suomalaiset kollegansa.

Kirja kertoo suoraviivaiseen tapaan siitä, miten aikalaisista esimerkiksi Veltto Virtanen, Juice Leskinen ja toisaalta Kari Tapiokin tuhrasivat osa miestä väkevämmän, toiset luonnonmukaisempien päihteiden kanssa niinkin paljon, että keikkoja meni pilalle ja toisaalta myös Välikausitakki-projektistakaan ei tullut lopulta määräänsä enempää, koska jäsenistö oli paikoitellen sen verran syyntakeettomassa tilassa.

Jossain määrin Alatalokin mukana tuhrasi, mutta huomattavasti pienemmässä mittakaavassa. Toki myös Alatalokin myöntää eläneensä aikanaan vapaata elämää, ja avoliittoa jo edesmenneen Marjan kanssa kuvaillaan kahden aikuisen ihmisen vapaaksi suhteeksi.

– Olin kuitenkin sielultani yhden naisen mies, Mikko sanoo kirjassa.

Se suurin tragedia kytkeytyy samaan naiseen, Marjaan, joka päätti päivänsä keskellä syvintä lamaa vuonna 1992. Tapahtuneeseen liittyi runsaasti itsesyytöksiä, joiden käsittelemiseen meni vuosia. Tapahtuneeseen liittyi myös lehtijulkisuutta, jota voi osaltaan pitää jopa nykymittareilla mitattuna käsittämättömänä, osin jopa törkeänä. Mikkoa lyötiin julkisessa sanassa paikoitellen kuin sananlaskun vierasta sikaa.

Hymy palasi surutyön jälkeen. Kansantaiteilijan osalta suuren yleisön vastaanotto on rakentunut nimenomaan hymystä. Toiset tykkäävät, toiset eivät sitten ollenkaan.

– Hymyily on suomalaiselle ollut aina sietämätöntä. Niin se vaan menee, Alatalo sanoo rauhallisesti.

Vaikka mielipiteitä on sinkoillutkin laidasta laitaan, ei Alatalo ole koskaan pelännyt työntekoa. Kirja kertoo miehestä, joka nuorempana jaksoi palata keikkareissuilta omalla autolla sinnikkäästi Pispalaan kellon lyödessä aamukuusi ja lähteä hetken päästä tekemään televisio-ohjelmaa Tohloppiin kello kahdeksalta.

Kirja kertoo seikkaperäisesti myös vuosikymmenten mittaisen uran vaiheet, joiden osalta jokainen voi miettiä, tekisikö saman perässä eduskunnassa, televisiossa ja esiintymislavoilla.

Kirjan perusteella Alatalo on pohtinut sitäkin, onko kaikki elämässä varmuudella mennyt oikein. Paljon on tehty, paljon yritetty ja paljon on jäänyt käteenkin, mutta onko kaikki varmuudella mennyt niin kuin oli ajatellutkin?

Marjan kuolema tulee edelleen usein mieleen.

– Rakkaan ihmisen menettäminen on niin vaikeaa, ettei sitä toivo vihamiehelleenkään, Alatalo pohtii kirjassa.

Hymyilyn osalta tarina on tavallaan jo laitettu päätökseen ja kansiin.

– Harvempi on kiinnittänyt huomiota viimeisen levyni, siis Viimeinen juna, kansikuvaan. Siinä ei ole sinisankaisia laseja eikä hymyn häivääkään. Show on siis siltä osin ohi, edelleen säännöllisesti keikkaileva Alatalo naurahtaa.

Elämäkerta

Hän hymyilee kuin Mikko

Mikko Alatalon elämäkerta, jonka on kirjoittanut Tuomas Marjamäki.

Kirjan julkaisee Docendo. Virallinen ilmestymispäivä on torstaina 27. elokuuta.

544-sivuinen kirja etsii vastausta muun muassa siihen kysymykseen, mitä oikein piilee Mikko Alatalon hymyn takana.

Kirja piirtää osaltaan kuvan keskittymisvaikeuksista kärsineestä pojasta, joka sittemmin loi uran monen alan osaajana Suomessa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Kun tilaat uutiskirjeen, saat päivittäin sähköpostiisi tärkeimmät paikalliset uutiset. Uutiskirje lähetetään sähköpostiisi joka päivä kello 14.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut