– Tässä on teille, tamperelaiset, se paikka, jossa ei auta advokaattien temput eikä sikunasihteerien koukut, täällä kaikki teidän riitanne päättyvät, ei täältä ylimyksiin vedota, täällä vallitsee Jumalan totuus!
Näillä sanoilla rovasti Grönberg vihki 25.7.1880 Kalevankankaan hautausmaan.
– Hetki oli liikuttava, hartauteen herättävä, ja ääretön kansajoukko lisäsi paikalla olollaan juhlatilaisuuden tuntehikasta henkeä, luonnehti Tampereen Sanomat.
Ensimmäinen Kalevankankaalle haudattu oli puolivuotiaana kuollut talonomistajan lapsi Gustaf Alexander Lindal.
Kymmenientuhansien ihmisten viimeisenä leposijana ja traagisten vuoden 1918 tapahtumien näyttämönä Kalevankangas on kiinteä osa Suomen historiaa. Mutta miksi hautausmaa päätettiin perustaa juuri Kalevankankaalle?
Nopeasti kasvavan kaupungin hautausmaata oli laajennettu jo 1840-luvulla, ja lisämaan tarve tuli lihaksi 1860-luvun katovuosien vuoksi. Tampereen vanhan hautausmaan laajennus osoittautui kuitenkin riittämättömäksi. Asutus oli pian saartanut sen sekä Amurin että Kaakinmaan puolelta. Terveydelliset ja syyt ja tiukentunut lainsäädäntö pakottivat miettimään uusia ratkaisuja.
Kaupunginsaarnaaja Törnudd esitti kirkkoneuvostolle ensisijaiseksi vaihtoehdoksi ”mäen vierun yläpuolella Pyyniken kenttää”. Esitys kuitenkin kariutui, koska oli aihetta pelätä että huviloiden asukkaat karttaisivat hautausmaan läheisyyttä.
Maanmittari Fleege ehdotti vuonna 1878 uuden hautausmaan paikaksi kaupungin ja Järvensivun rajamailla sijaitsevaa paikkaa. Tämä kuuden hehtaarin alue oli maan laadun, korkeussuhteiden, sijaintinsa ja laajennusmahdollisuuksiensa vuoksi sopivin vaihtoehto.
Maantieteellisesti alue tunnettiin Kalevankankaana. Tammerkosken ja Messukylän rajapyykkinä toiminut viisikulmainen ja kolme metriä korkea Kalevankivi mainitaan lähteissä jo vuonna 1539.
Kiveen liittyi monia uskomuksia, ja yhden mukaan Kalevanpoika-niminen jättiläinen olisi viskannut sen suutuksissaan Pylsylän isäntäväen päälle. Kivi katosi viimeistään 1900-luvun tiejärjestelyiden aikana.