Lapseni aikuiseksi kasvattaneena vanhempana koen hämmennystä, josta on pakko puhua. On esitettävä kysymys, olenko toiminut väärin ja luonut lapsilleni vääriä odotuksia tulevaisuudesta Suomessa? Olisiko minun pitänyt toimia tosin?
Hankin lapset aikana, jolloin oli vakaata, turvallista eikä rauhaa tarvinnut kyseenalaistaa. Vakuutin lapsilleni, että kavereiden kanssa pitää koettaa tulla juttuun ja riidat selvitellään puhumalla. Lasten kysymykset omasta ja muiden erilaisuudesta, kansallisuuksista ja asuinmaasta käsiteltiin rikkautena.
Suomi oli sotilaallisesti liittoutumaton ja edisti rauhanponnisteluja maailmalla. Oli hyvät suhteet kaikkiin naapurimaihin ja ihmisoikeuksia pidettiin korkeassa arvossa. Nyt Suomi on liitetty sotilasliittoon ja olot ovat median mukaan epävakaat, turvattomuus kasvaa, rauhasta ei enää puhu kukaan. Nykyisin rasismi ja vihapuhe vain yltyvät ja kauhukseni niin sanotut arvojohtajat sivuuttavat ilmiön tarttumatta siihen tosissaan.
Onko minun nyt kyseenalaistettava sekä tekemiseni kasvattajana, että näkemykseni rauhasta tavoitetilana? Mikä on minun ja lasteni kuluttajansuoja Nato-Suomessa?
Olen työskennellyt varhaiskasvatuksessa pian 40 vuotta, enkä muista yhdenkään vanhemman toivoneen lapsensa kokevan sota-aikaa tai joutuvan rintamalle. Lapsille on tavoiteltu terveyttä, oppimista ja onnellisuutta. Lapsuuden on toivottu antavan pohjan turvatulle tulevaisuudelle. On oletettu, että tässä maassa kotivaraa tarvitaan lähinnä sähkökatkon varalle – nyt on toisin.
En ole kasvattanut lapsia selviämään sodan jaloissa, olisiko pitänyt? En osannut valmistaa heitä maksajiksi kasvavalle asevarustelulle ja militarismille. Olen vakuuttanut lapsilleni, että Suomi pitää huolen heikoimmistaan ja apua tarvitsevaa autetaan. Lupasin lapsilleni turvallisen elämän, mutta juuri nyt tunnen puhuneeni muunnettua totuutta.