Valtion velka on viime aikojen suurin puheenaihe. Ongelma on hoidettavissa ja mittaluokasta kertoo vertailu aiempiin kriiseihin. 1990-luvun alun kriisissä otettiin velkaa kyseisen ajankohdan bruttokansantuotteeseen nähden yli 40 prosenttiyksikköä, finanssikriisin seurauksena vuoden 2008 jälkeen noin 20 prosenttiyksikköä. Nämäkin hoidettiin, mutta pitkän ajan kuluessa ja kriiseistä jäi myös pysyviä ongelmia. Nyt velkaa on otettu reilut 10 prosenttiyksikköä BKT:hen nähden.
Valtaosa velasta on otettu koronan ja Ukrainan sodan seurauksena. Ja siitä velanotosta on oltu varsin yksituumaisia. Mittaluokka on nyt pienempi. Tarvitaan monenlaisia keinoja ja velan suhde BKT:hen pitää saada taitettua alaspäin tämän vuosikymmen kuluessa ilman aiempien kriisin tuomia yhteiskunnallisia ongelmia. Lähtökohdissa on tietenkin erilaisuuksia. Muun muassa suhteellinen velkataso BKT:hen nähden on nyt korkeampi kuin aiemmilla kerroilla, mutta molempien aiempien kriisien jälkeen työttömyys on ollut huomattavasti korkeampi kuin tällä hetkellä.
Selvitäksemme tarvitaan kestävää ja nykyistä korkeampaa talouskasvua. Eli kakkua on kasvatettava. Tavoitteena pitää olla, että saamme työllisyysasteen nostettua 75 prosentista 80 prosenttiin tämän vuosikymmen loppuun mennessä. Investointitasoa pitää saada korkeammaksi, tuotekehitykseen, tutkimukseen ja koulutukseen on panostettava. Niitä toimia, joilla tämä saadaan aikaiseksi, pitää tehdä. On haastettava myös työmarkkinaosapuolet tekemään ja sopimaan yhdessä tätä tukevia ratkaisuja.
Leikkauspuheissa usein katsotaan muualle. Jokainen meistä voisi miettiä mistä omalta kohdaltaan olisi valmis leikkaamaan tai saamaan vähemmän julkisia palveluja.
Tehokkuutta pitää hakea ja juurisyihin on päästävä käsiksi. Mitkään henkilö- ja talousresurssit eivät muuten riitä julkisten palvelujen kasvutarpeeseen. Jokainen voi miettiä, mitä esimerkiksi riittämättömyys, liikkumattomuus, yksinäisyys tarkoittaa palvelutarpeissa. Kuntien talous on sote- uudistuksen jälkeen ennustettavampi ja ne voivat paremmin suunnitella tulevaisuuttaan ja palvelujaan. Hyvinvointialueiden rahoitus on noin neljäsosa valtion budjetista. Tehdyn hallintouudistuksen pitäisi ainakin hidastaa sote-menojen kasvukulmaa. Hyvinvointialueiden pitää löytää uusia tapoja tehdä, hyödyntää henkilökunnan osaamista, integraatiota, koon tuomaa kehittämispotentiaalia, digitalisaatiota ja niin edelleen
Julkiset hankinnat ja palvelujen ostot vievät noin puolet kuntien ja hyvinvointialueiden budjetista. Näissä ostoissa puhutaan kymmenien miljardien kokoluokasta Suomessa. Siellä pitää saada tehokkuutta ja säästöjä aikaiseksi mm. ostamisosaamista on kasvatettava, hankintoja on pilkottava ja hankintalainsäädäntöä on kehitettävä edelleen.
Hyvinvointialueet ja kunnat lähtivät juuri liikkeelle uudella työnjaolla. Kaikissa niissä tehdään nyt kehittämistoimia. Vie jonkin aikaa ennen kuin voimme odottaa niistä merkittäviä tuloksia. Näillä talousluvuilla verotuksen keventämiseen ei juuri ole mahdollisuuksia lähivuosina. Tarvitsemme verotusta myös ohjataksemme kehitystä. Voisimme verottaa enemmän esimerkiksi terveyteen tai ympäristöön haitallisesti vaikuttavia tuotteita.
Leikkauspuheissa usein katsotaan muualle. Jokainen meistä voisi miettiä mistä omalta kohdaltaan olisi valmis leikkaamaan tai saamaan vähemmän julkisia palveluja. Näitä pohtimalla asian vaikeusaste selviää. Niukkuutta jaettaessa tehdään myös suurimmat poliittiset arvovalinnat. Mielestäni leikkauksia ei pidä kohdistaa yhteiskunnassa heikoimmassa ja haavoittuvimmassa asemassa oleviin. Meillä ei ole myöskään varaa pienentää panostuksia koulutukseen, turvallisuuteen ja tulevaisuuden tekemiseen. Velasta päättäessämme meidän pitää muistaa, että hyvinvointiyhteiskuntaa purkamalla emme pärjää, vaan me tarvitsemme sitä pärjätäksemme tulevaisuudessa.
Kirjoittaja on kaupunginhallituksen varapuheenjohtaja (sd) ja hyvinvointialueen valtuuston puheenjohtaja