Rakennettiin kallis kevyenliikenteen väylä. Ensimmäisen runsassateisen yön jälkeen vielä aamukahdeksan jälkeenkin kahlasivat jalankulkijat sitä pitkin, rinnallaan polkupyöriensä taluttajat. Villilänniemeltä lähtien, mistä itse säännöllisesti kuljen polkien Hervantaan saakka, olivat pääsääntöisesti kaikki pääväylät auraamatta. Pikku vinkki muille: helpointa kulku on puiden reunustamilla poluilla – ensimmäiset suojaavat kivasti jälkimmäisiä.
Mikä siinä on niin vaikeata? Joskus joku harmitteli sitä, kuinka joka ikisenä talvena liukkaat kelit saapuvat yllätyksenä autoilijoille ja peltiä ruttaantuu. Olin miettinyt samaa ja päätynyt ihmiselle suotuisaan vastaukseen: alati liikenteeseen tulee uusia kulkijoita, joille se todellakin on jonkinmoinen yllätys.
Sellaisille yhteiskunnan toimijoille, jotka vuosikymmeniä toistavat samaa ei sen, tässä tapauksessa lumen tulon pitäisi yllättää, ja siihen pitäisi osata varautua. Se on heidän ainoa työnsä. Tällainen krooninen tiettyyn väestönosaan kohdistuva välinpitämättömyys on todella loukkaavaa; varsinkin kun meidän pitäisi kaikin keinoin olla mukana vihreässä siirtymässä. Kysymys ei todellakaan ole rahasta, sen puutteesta, vaan siitä mihin sitä kohdistetaan. Meidän kevyenliikenteen käyttäjien silmissä on todella väärin katsoa tarkoin aurattuja autoväyliä, vieläpä usein sieltä tieltä auratun likaisen lumen jalan alla kirskuessa. Kyse on resurssien kohdistamisen lisäksi asioiden priorisoinnista ja ihmisten tasa-arvoisuudesta.
Päättäjät, tahdotteko te, että jätämme kahlaamisen ja siirrymme vaikkapa talouskasvun nimissä moottoroituihin ajoneuvoihin; pitääkö meidän yhdistyä ja yksinkertaisesti nousta vastarintaan tällaisen ikiepäoikeudenmukaisuuden tähden?
Mielestäni suurin yllätys tässä koko hommassa on se, ettemme me ekologisen, ekonomisen tai fyysisen hyvinvoinnin edistämisen vuoksi kevyttä liikennettä suosivat tunnu koskaan saavamme lahkeitamme kyllin märiksi. Tämän kirjoituksen voi uudelleen julkaista sitten vuoden kuluttua.