Maahanmuutosta on keskusteltu politiikassa vuosia lähes samalla kaavalla. Mahanmuuttopuhe on kuin näytelmä, jossa on valmis käsikirjoitus ja vuorosanat.
Maahanmuuttokeskustelua leimaaa mustavalkoinen puolesta tai vastaan -ajattelu. Osa näkee maahantulijat moitteettomina monikulttuurisuuden lähettiläinä ja huoltosuhteen sekä työvoimapulan pelastajina, osa epävakautta aiheuttavana taloudellisena taakkana.
Kaksinapainen hyvä-paha-retoriikka ulottuu myös ilmiötä kommentoiviin poliitikkoihin. Maahanmuuton puolestapuhujat ovat ihmisoikeustaistelijoita ja hyviä ihmisiä, kritiikin esittäjät kylmäkiskoisia rasisteja.
Toinen poliittista maahanmuuttokeskustelua ilmentävä ominaisuus on tulenarkuus. Palomuuria rakennetaan korostamalla, ettei lähtökohtaisesti vastusta maahanmuuttoa, eikä mielipiteistään huolimatta ole rasisti. Suojamuuri kootaan myös silloin, kun halutaan häivyttää siirtolaisuuteen liittyviä kipeitä ongelmia. Puhutaan rakenteista, juurisyistä, kotouttamisen kehittämisestä ja korostetaan, ettei yksittäistapauksia voi yleistää.
Kolmas maahanmuuttopuheen tunnusmerkki on syyllisten etsiminen. Kenen syy, jos tulija ei integroidu – tulokkaan vai uuden kotimaan? Syitä etsitään tulijan uskonnosta, kulttuuritaustasta ja vaikeista lähtöoloista.
Neljäs maahanmuuttopuheen ominaispiirre liittyy käsitteelliseen väljyyteen. Termin alla sulassa sovussa ovat niin turvapaikanhakijat, paperittomat, kiintiöpakolaiset kuin työperäisesti maahantulevat. Maahanmuuttomyönteiset toivottavat kaikki tervetulleiksi. Maahanmuuttokriittiset vastustavat siirtolaisuutta ylipäänsä.
Niin kauan kuin keskitytään hyökkäys- ja puolustusasemiin, on keskustelu kehämäistä ja kankeaa. Jossain vaiheessa maahanmuuton puolustajien ja vastustajien on riisuttava sanallista suojavarustustaan ja kohdattava toisensa ihmisinä – ei vihollisina. Ehkä sitten koittaa moniäänisemmän puheen aika.