Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Kolumni Maalaishiiri Tampereella – "Hartiani lepäävät alhaalla odottaessani ratikkaa Kalevassa"

Olen koko aikuisikäni kärsinyt maalaishiiri-syndroomasta. Sadun maalaishiiri on kaupunkilaishiiren nyhverö serkku, joka hetken suurkaupungin iloja kokeiltuaan pettyy ja ymmärtää, että oma koti on kuitenkin kullekin se paras paikka olla. Otaksun, että sadun opetus liittyy jotenkin omien vahvuuksien ja niin kutsutun sydämen äänen tunnistamiseen. Silti jaksan toivoa, että voin parantua syndroomastani ja sopeutua kaupunkilaishiiren elämään.

Olen syntyjäni lieksalainen ja asunut Kuopiossa teini-ikäiseksi asti. Aikuisena en ole löytänyt Suomesta aiemmin kaupunkia, jota olisin voinut kutsua kodikseni.

Maalaishiiri-syndrooman, eli tietyn mihinkään kuulumattomuuden ja kömpelön olon, olen aikaisemmin saanut karistettua harteiltani ainoastaan asuessani ulkomailla. Siellä olen ollut suomalaishiiri tai jopa skandinaavihiiri, joka on muiden mielestä vallan jotain muuta kuin nyhverö – nimittäin eksoottinen! Mutta Suomessa Kuopiota suuremmat kaupungit, kuten vaikkapa Helsingin, olen kokenut jokseenkin etäisinä tai vieraina – Tamperetta lukuun ottamatta.

Hartiani lepäävät alhaalla odottaessani ratikkaa Kalevassa.

Kun odottamattomien elämänkäänteiden johdosta päätimme perheeni kanssa muuttaa Tampereelle noin vuosi sitten, olin varovaisen toiveikas. Ja kuinka ollakaan, optimismini ei ollut turhaa.

Jokin tämän kaupungin elämänmenossa sopii mainiosti paitsi koko perheellemme, myös minun savolais-itäsuomalaiselle tunne-elämälleni. Maalaishiirisyndrooma on mennyttä! Hartiani lepäävät alhaalla odottaessani ratikkaa Kalevassa ja kahlatessani läpi Koskipuiston keväisen kuravellin.

Tampereen teatterielämä ja uudet ammatilliset haasteet saavat perhoset lepattamaan vatsassani iloisesti sen sijaan, että suurkaupungin katkut ja vatsahaavan karvaus polttelisivat alituiseen. Täydellistä elämä ei ihan vielä ole, mutta kohtaan päivittäiset epätäydellisyydet huomattavasti aiempaa lannistumattomammin.

Mikäli joku muukin tunnistaa maalaishiireytensä, jaan vielä pari rohkaisun ja vertaistuen sanaa. Ehkä maalaishiirisyndrooma on nolon tai kömpelön sijaan merkittävä tunnistuspiste; kokemus, jota on syytäkin kuunnella. Ehkä se on omalle elämälle sopivan mittakaavan etsimistä. Ehkä maalaishiirikin voi juurtua uuteen kaupunkiin, etenkin kun voi olla varma, että elämä ei jyrää päälle tai valu vahingossa läpi sormien.

kirjoittaja on teatteriohjaaja, joka työskentelee Tampereen Teatterissa