Identiteettipolitiikka on vallannut julkisen keskustelun. Ihmisiä syyllistetään milloin työmatkan taittamisesta autolla, milloin ihmislajin tyypillisen ruokavalion noudattamisesta.
Sen sijaan, että keskityttäisiin vaikuttavien ongelmien ratkaisuun, huomio käännetään toisten elämäntapojen syyllistämiseen tai muuhun omaa identiteettiä vahvistavaan.
Esimerkiksi pinkki ratikka on puhuttanut huomattavasti enemmän kuin betonirakentamisen päästöt tai julkisen sektori heikko tuottavuuskehitys. Ihmisoikeuksista huolehditaan sateenkaarisiltoja maalaamalla ja näitä urotekoa sosiaaliseen mediaan jakamalla.
Lapsista ja nuorista ollaan huolissaan enemmän puheissa kuin teoissa. Ahdistuneisuutta lisätään tulevaisuudenuskon sijaan, jos ahdistuneisuuden nähdään kumuloivan ääniä vaaliuurnaan. Samalla huoletta kasvatetaan tulevien sukupolvien velkataakkaa.
Helsingin kaupungin linjaukset osoittavat, mihin identiteettipolitiikka johtaa. Metsää raivataan betonirakentamisen tieltä, roskaista lunta kipataan mereen ja sähköä tuotetaan hiilivoimalla niin kauan kuin mahdollista.
Ilmastosyistä kielletään puhtaan kotimaisen liharuoan tarjoaminen ja kahvimaito. Liharuokakieltoa voimakkaimmin ajavat ovat halukkaita lisäämään katukuvaan laillisen kannabiksen polttamisen polttomoottoriautojen sieltä poistuessa.
Pinkki ratikka on puhuttanut huomattavasti enemmän kuin betonirakentamisen päästöt tai julkisen sektori heikko tuottavuuskehitys.
Vaikuttavien ratkaisujen aikaansaamiseksi olisi suurten kaupunkien valtaa pitävien syytä päästä mielikuvituksellisesta kuplasta, jossa joukkoliikenteellä liikutaan ravintoloiden väliä, joissa tarjotaan ensisijaisesti kauramaitoa, kasvisruokaa ja kannabista.
Moni veronmaksaja palkkatuloillaan ostaa liharuokaa ja hyräilee Popedan tahtiin: ”Onnellinen olen vaan, kun saan lihaa ja perunaa.” Se olkoon sallittua.
Kalle Kiili
Tampere