Kuuntelin kesällä Perttu Pölösen kirjaa ”Tulevaisuuden identiteetit”. Jäin useamman kerran kuunnellessani pohtimaan, että miten joku osaakaan pukea sanoiksi asioita, jotka omassa mielessä ovat sekaisena vyyhtinä.
Ensimmäinen kohta, johon ajatukseni pysähtyi, oli ihmisen määrittyminen jonkun ominaisuuden ja tässä tapauksessa ammatin tai tittelin perusteella. Tunnistin hyvin sen, että kun joku kertoo olevansa esimerkiksi opettaja, niin minulla nousevat mieleen omat opettajani ja ne muovaavat myös mielikuvaani uudesta tuttavuudestani.
Kun ihminen jää tittelien ja nimikkeiden alle, niin paljon jää todennäköisesti piiloon. Harrastukset, kiinnostuksen kohteet ja aikaisemmat tehtävät ja osaamiset eivät tunnu merkityksellisiltä. Paljon oleellista osaamista voi jäädä näkymättömiin, mistä sekä yksilö että yhteisö kärsivät.
Muuttuvassa maailmassa ammatit, tittelit ja työpaikat vaihtuvat yhä tiuhempaan. Silloin osaamisen rinnalle merkittäväksi ja jopa tärkeämmäksi nousevat erilaiset taidot ja ominaisuudet, joita varsin usein kutsutaan kyvykkyyksiksi. Pölönen osasi sanoittaa näitä kykyjä hyvin kuvailevasti ja houkuttelevasti. Visualisoija, kirkastaja tai mahdollistaja kuulostavat innostavilta.
Mietin, että mitä tämä voisi tarkoittaa yhteisöjen toiminnassa. Millaisia yhdistäjiä kaipaamme toimintaa kehittämään? Kuka voisi olla meidän liikuttaja, kun kroppa ja ajatukset menevät jumiin? Tai millaista olisi jättää nuorten illan vastuu sytyttäjälle?
Miten kuvailisit itseäsi, jos et saisi käyttää tavallisesti käyttämääsi sanaa?
Millaisia yhdistäjiä kaipaamme toimintaa kehittämään?
Pohdinnan voi hyvin aloittaa kirjoittamalla ylös omia erilaisia rooleja ja kiinnostuksen kohteita.
Mikä saa innostumaan, mikä tekemään ja mikä syventymään.
Omaan karttaani tuli kymmeniä sanoja, joiden pohjalta pintaan nousivat silloittaja ja liimaaja.
kirjoittaja on Tampereen seurakuntien viestintäjohtaja