Kuulin lapsen kuolemasta. Mitä olisin osannut sanoa? Isän olisi pitänyt lähteä ennen lasta?
Kuolemaan voisi valmistautua? Kuolemaan ei voi valmistautua.
Olen niin luullut, uskotellut itselleni…
En ole ollut läsnä, lähellä. Olisiko mitään muuttanut? Huudan pimeyteen, omatuntoni ei anna nukkua.
Soitto. Menen. Kannan äitini kerroksista ruumisautoon. Hautaustoimiston mies kehottaa ottamaan vihkisormukset pois. Epäröin. Oli Äiti.
Pitkä sumuinen aika. Haudalla herään.
Mitä olisin osannut sanoa? Isän olisi pitänyt lähteä ennen lasta?
Tuska on kova. Kiellän kuoleman.
Kantomiehiä ei ole. Heitän ruusut arkulle, sinne syvälle.
En käy, ei tule kiveä haudalle. Keskellä mäntyjen on hauta , tuskin huomaamaton. Kiellämme kaiken.
Isä huutaa minua, viimeisenä sanoinaan.
Olen kaukana, kuulematon.
Pappi sanoo: aika auttaa. Pyydän, että anna aikaa, tässä ja nyt!
Ystävä on kuollut. Tiesin elämän tuskasta. En osannut. En nähnyt. Olisi pitänyt. Minun, kaiken kokeneen. Tuskan nähneen.
Isäni myötä kuolee sukuni. Kaikki läheinen ja lämmin.
Ei ole ketään kenelle huudan, ei seinää mihin iskisin nyrkkini, tunteakseni edes jotakin. Maistaisin elävän veren rystysissäni.
On vain kylmä käsi.
Läheiseni lapsi kuoli. Nukkui pois. Mitä tässä voisin tehdä sanoa?
Soitan.
Sanon:” Istutaan vaikka samalle penkille, ollaan vaan hiljaa”.
Elämä on hetki. Niin lyhyt. Liian lyhyt. Aina jää sanomatta.
Kiitos.
kirjoittaja on Tamperelaisen vieraskynä