Tapahtuipa tässä eräänä päivänä Nyssen kyydissä seuraava vuoropuhelu:
”Äiti anna mun puhelin, mä haluun pelata.”
”Et sä nyt tarvitse puhelinta, tässä on vaan pari pysäkinväliä.”
”Mut mä haluun!”
”No okei sitten.”
Kuulostaako tutulta? Puhelin tuntuu korvaavan aika paljon nykypäivänä.
On se kumma, miten ennen pystyttiin lainkaan tulemaan toimeen, kun oli vain lankapuhelimet.
Olen ihmeissäni katsellut kaduilla ja kaupoissa, kun jo rattaissa olevilla pienokaisilla on älykännykät kädessä vaikkei vielä osata edes puhua. Kun bussissa lapsi alkaa kitistä, niin huomion ja juttelun sijaan lykätään puhelin käteen, niin johan hiljenee.
Siitä se riippuvuus sitten lähtee, nuorena ja aikuisena ei osata enää tehdä mitään ilman luuria ja myönnettäköön, että jopa kotonani vessaankaan ei voi mennä puhelimitta, saati ilman sitä nukkumaan.
Lapset saavat kotoaan mallin, että aina on oltava tavoitettavissa. Tiedän paljon perheitä, joissa lapsia on rangaistu esimerkiksi kotiarestilla, jollei soittoon tai tekstiviestiin ole välittömästi vastattu, ja myös aikuiset ottavat henkilökohtaisena loukkauksena, jollei heitä heti huomioida digiteitse.
Onko se niin välttämätöntä olla aina muiden tiedossa, että jokainen liike ja ajatus on laitettava puhelimen kautta yleiseen jakoon?
On se kumma, miten ennen pystyttiin lainkaan tulemaan toimeen, kun oli vain lankapuhelimet.
Jos siihen ei vastattu, niin sitten ei oltu kotona ja sillä selvä. Jos tapaaminen oli sovittu, niin mentiin paikalle ilman, että jokaisesta yleisöpuhelimesta piti ilmoittaa senhetkinen tilannepäivitys ja sijainti.
Myöhästyminen tai vastaamatta jättäminen ei automaattisesti merkinnyt, että ”jotain on varmasti vialla tai sattunut”; ihan yhtä luonnolliset ja inhimilliset syyt näille pätevät edelleen, paitsi että nykyään olet epäkohtelias ja antisosiaalinen, jollet koko ajan päivystä.
En tarkoita sanoa, etteikö puhelimista ja muista digivempaimista olisi enimmäkseen hyötyä, kuten esimerkiksi avun soittamisen helppous ja nopeus tai tiedonhankinta heti tarvittaessa, mutta käyttöä voisi itse kukin vähän järkeistää.
Kyllä ne ihmiskontaktit ovat edelleen ne kaikkein arvokkaimmat kaikissa ikäluokissa, kaikille ihmisille; pidetään ne sellaisina ja katsotaan näytön sijaan vaikka toisiamme silmiin vaihteeksi.
Yvonne Ojala
Tampere