Olen aina ollut nopea. 1970- ja 1980-lukujen taitteessa nopeus ei ollut arvostettu ominaisuus suomalaisessa uintiurheilussa. Mitä enemmän jaksoi treenata, mitä pidempään, ja mitä pidempään kovalla sykkeellä sitä parempi urheilija oli. Moni lahjakas sprintteri tuhottiin noina vuosina. Itse tein parhaat tulokseni kaksi vuotta lopettamisen jälkeen, kun keho oli ehtinyt palautua ja luontaiset ominaisuudet olivat päässeet taas pinnalle. Havaintoni mukaan sprintterit eivät ole sprinttereitä vain radalla, vaan myös monilla muilla elämän alueilla. Pystyn hurjaan pyrähdyksen töissä -tekemään parissa päivässä parin viikon työt ilman että laatu kärsii mutta en pysty tekemään sitä kahta viikkoa putkeen.
Ei satasen juoksijakaan voi vetää putkeen montaa satasta. Tarvitsen joutoaikaa ja asian äärellä oleskelua. Jos vertaan itseäni maratoonariin, joka tekee tasaisesti tulosta päivittäin, on lopputulema varmaan hyvin samankaltainen, se vaan saavutetaan eri tavalla, eri rytmissä.
Olen sortunut ryöstöviljelemään nopeuttani ja paineen alla pitkittänyt pyrähdystä, mutta mennyt lopulta aina hapoille, ja palautuminen on ollut hitaampaa.
On tehtäviä, joissa maratoonarin ominaisuudet eli kestävyys, tasainen suorituskyky, sinnikkyys ovat korvaamattomia. Sitten on niitä joissa tarvitaan sprintterin lentoa, jonka ansiosta jokin asia saadaan hetkessä nytkähtämään eteenpäin, jopa uusille urille.
Kun kirjoitan uutta näytelmää, kävelen ja makailen suurimman osan ajasta. Ainoa sääntö on, etten saa tehdä mitään muuta työnkaltaista silloin kun on kirjoitettava, mutta kirjoittaakaan ei ole pakko. Olen oppinut luottamaan, että tulee oikea hetki ja silloin työ syntyy nopeasti ja kivuttomasti, vaikka joutenolo olisi ollut tuskallista kärvistelyä.
Sprintterinäyttelijät saattavat ensimmäisessä harjoituksessa luoda roolinsa, loppuaika menee sitten odotellessa, että maratoonarit ovat ajaneet kiinni ja joskus ohi.
Miten selittää työkavereille, että olen nyt jouten ja se on oleellinen osa työntekoani. Ja miten olla varma ettei tämä ole vain laiskan tekosyy? Yhä edelleen tuntuu, että kulttuurimme tunnistaa herkemmin hyväksi työnteoksi tasaisen puurtamisen kuin pyrähdykset.
Lopputuloksen onnistumista ei kuitenkaan voi mitata siihen käytetyn ajan tai ponnistelun mukaan. Hyvä on hyvää, vaikka se olisi nopeasti ja helpon näköisesti syntynyt, huono ei parane siitä että sen eteen oli kovasti puurrettu, ja toisinpäin: joskus sprintti menee kompuroinniksi ja yliyrittämiseksi.
Parhaissa työryhmissä tuntuvat olevan molemmat ominaisuudet hyvin edustettuina. Maratoonarien ansiosta kaikki etenee ja jatkuvuus on turvattu, sprintterit tihentävät aikaa ja tekevät pieniä ihmeitä.
kirjoittaja on TTT:n teatterinjohtaja