Psykiatrinen paradoksi

Markus Malmi totesi mielipidekirjoituksensa lopussa (es. 3.1.2012) mainiosti, että ihminen katsotaan nykymaailmassa normit täyttäväksi ”standardi-ihmiseksi” vasta sitten, kun hänet on jollain lailla kyetty saattamaan tunteettomuuden tilaan. Tunteettomuuden tila on myös yhtä kuin välinpitämättömyyden tila ja välinpitämättömyyshän on tunnetusti rakkauden vastakohta.

Esimerkiksi kun psykiatriassa kielletään ihmisen omatunto, eli kielletään terve syyllisyys ja tehdään siitä jonkun sairauden nimike, niin silloin tuossa järjestelmässä täytyy olla jotain pahasti vialla. Toisin sanoen kun psykiatria kieltää ihmisen omantunnon ja terveen syyllisyyden ja alkaa lääkitä sitä vahvoilla psyykenlääkkeillä, niin silloinhan psykiatria kieltää kokonaan inhimillisen elämän ja sen olemassaolon oikeuden.

Edellisen perusteella on myös helppo todeta, että  psykiatrian pyrkimys onkin vieroittaa ihminen psykiatristen lääkkeiden avulla kokonaan poisihmisyydestä ja inhimillisyydestä ja saattaa hänet näin totaaliseen rakkaudettomuuden tilaan. Psykiatrian psykiatrinen paradoksi onkin siinä, että psykiatria sanoo mielenterveyden mittapuuksi kyvyn rakastaa ja tehdä työtä, mutta kuitenkin se itse on sataprosenttisesti kyvytön rakkauteen ja työhön ihmisen puolesta.

Kari HölsäLappeenranta