En lakkaa hämmästelemästä, mitä kaikkea hyvinvointivaltio lapsilleen tarjoaa. On seesteisiä yhteisökoteja mielenterveyskuntoutujille, moniammatillisia työryhmiä koulupinnareille ja räätälöidyt työnvälityspalvelut irtisanotuille. Julkisen sektorin koulutustaso on maailman huippua, menetelmät perustuvat uusimpaan tutkimukseen ja virastojen käytävät kaikuvat leveyttään. Kyllä tässä maassa kelpaa asua.
Paitsi ettei näihin laatupalveluihin pääse. Ei ainakaan, jos ei ole terve, verkostoitunut ja riittävän röyhkeä tallomaan heikompien yli. Tapasin juuri skitsofreniaan sairastuneen tytön, joka oli odottanut sairaalassa hoitopaikkaa lähes vuoden. Aika olisi voinut venyä pitemmäksikin, ellei edellinen potilas olisi tehnyt itsemurhaa.
Paras tilanne on usein sellaisissa keskisuurissa kunnissa, jotka vielä itse järjestävät palvelunsa. Jos tuuri käy, voi lääkäri- tai sossuaika järjestyä päivässä.
Tällaisesta suurten kaupunkien asukkaat eivät osaa edes uneksia. Iso organisaatio mahdollistaa kasvottoman labyrintin, jossa aikansa soiteltuaan saa selville, ettei asia kuulu kenellekään, tai jos kuuluu, ei kyseinen viranomainen ole tavoitettavissa.
Muutama kuukausi sitten varasin lääkäriä lapselleni korkean kuumeen vuoksi. Harmillisesti ajanvarausvaihteella oli lupa buukata meidät vain omalääkärille, joka sattui olemaan vuosilomalla.
Meitä neuvottiin soittamaan seuraavana päivänä tietylle sairaanhoitajalle tiettyyn aikaan, mikä osoittautui vaikeaksi, koska hoitaja ei ollut nimettynä kellonaikana töissä lainkaan eikä sitä paitsi vastaanottanut puheluita. Kolmantena neuvottelupäivänä saimme lopulta luvan mennä terveydenhoitajalle, joka sitten kiidättikin lapsen lääkärille.
Palvelujen ja tukien bunkkerointi säästää selvää rahaa, kun kaikki eivät jaksa niitä vaatia. Vasta läpäistyäsi soittojonot, juostuasi vastaanottovirkailijalta toiselle, arvattuasi ristiriitaisista ohjeistuksista oikean ja opeteltuasi vastaamaan odotetusti voit ansaita palkinnon: antibioottireseptin tai mahdollisuuden tavata sosiaalityöntekijä livenä.
Kehitys on edennyt niin pitkälle, että voidaan jo kysyä, vaikuttaako ihmisten elämänhallinnan ja tasa-arvon turvaksi luotu järjestelmä tosiasiassa aivan päinvastaiseen suuntaan.
Eihän se ennenkään ollut täydellistä. Kyllä kultaisella 1980-luvullakin jonojen ohi pääsi, jos tunsi niksit tai oikeita ihmisiä. Ero nykyiseen kuitenkin on, että silloin sitä pidettiin ongelmana. Nyt kansalaiset alkavat tottua, ja se on vaarallista.
