Jyri Kurri tekee muutakin kuin kilauttaa kolmiota

Tuon orkesteripauhun läpi kilahtavan metallikolmion soittajalla on joskus tosiaan vähän hommia. Toisinaan taas paukutetaan instrumentteja hiki hatussa.

Nyt otetaan härkää sarvista ja soittajaa sormista ja sanotaan niin kuin asia lienee: aika helppo homma tuolla sinfoniaorkesterin triangelinsoittajalla! Pari kertaa illan aikana kilauttaa ja palkka juoksee.

Väärin. Triangelinsoittaja-nimistä muusikkoa ei ole olemassakaan. Hän on lyömäsoittaja, joka askartelee työssään jopa 25 soittopelin kanssa. Silti on sellaisiakin konsertteja, joissa ei ole muuta tehtävää kuin pimputtaa vain triangelia.

– Kyllä se välillä vähän turhauttaa, kun on hirveästi taukoja, eikä mitään tekemistä ja siellä vaan istutaan. Tuntuu joskus, että ovatko pitkän koulutuksen tuomat taidot nyt täydessä käytössä, pohtii Tampere Filharmonian lyömäsoitinten äänenjohtaja Jyri Kurri.

– Toisaalta siinä on hyvä mahdollisuus epäonnistua sataprosenttisesti. Kun on vain pari lyöntiä ja ne jäävät vahingossa soittamatta, siinä on se täydellinen epäonnistuminen! Kyllä siitäkin toisinaan paineita tulee.Kurri selvittää, että sinfoniaorkesterin lyömäsoittajalla tehtävät vaihtelevat viikottain kovasti: joissakin konserteissa on runsaasti vaikeita stemmoja ja lukuisia soitettavia instrumentteja, joskus taas vain triangelin kilauttamista. Esimerkkinä Anton Dvorakin 9. sinfonia Uudesta maailmasta.

– Tampere Filharmonia on ainoa Helsingin ulkopuolella oleva täysimittainen sinfoniaorkesteri. Soitamme aika paljon myös uutta musiikkia, ja siellä on lyömäsoittajilla paljon enemmän soitettavaa kuin Mozartissa tai barokin aikaisessa musiikissa.

– Viikko sitten ohjelmistossa oli Oliver Messiaenin Turangalila-sinfonia, jossa oli 11 lyömäsoittajaa ja kaikilla oli enemmän kuin yksi soitin soitettavana. Välillä voi olla tilanne, että soitat vain triangelia ja välillä niin että seuraavalla viikolla voi olla 15-25 eri soitinta.

Filharmoniassa lyömäsoittajia on neljä. Yksi soittaa pääasiassa patarumpuja, muut kolme muita instrumentteja.

– Periaatteessa kaikkien pitää osata soittaa kaikkia lyömäsoittimia, mutta yritämme hieman jakaa ja erikoistua eri soittimiin.

– Lyömäsoittajan näkökulmasta Maurice Ravelin Bolero on varsin haastava. Se vaatii erityistä keskittymistä, se on hyvin intensiivinen 16-minuuttinen. Siinä ei voi ajatukset harhailla isoäidin letuissa, muuten menee metsään.

Kurri kertoo, että lyömäsoittaja valmistautuu ohjelmistoon jo varhaisessa vaiheessa. Kun konserttikalenterista näkee, että huhtikuussa on se ja se, jo tammikuussa alkaa miettimään soitinta, ”tuomaan sitä pintaan”, harjoittelemaan ja lämmittelemään omaa osuuttaan.

– Kun ei voi aina jokaisen instrumentin kanssa olla koko ajan ja joka hetki ihan timmissä, harjoitteleminen on kuin urheilupuolella, sellaista kunnon nostamista. Konserttipäivänä en paljon salmiakkia syö tai kahvia juo, ettei tule mitään ylimääräisiä tärinöitä. Viimeksi kun oli Bolero, kävin juuri ennen lavalle menoa ottamassa pienen happihyppelyn ja psyykkasin itseäni, että kyllä mä tämän osaan! Tilanne on otettava haltuun.

Nykypäivän klassisen tai ”vakavan” musiikin säveltäjissä Kurri on havainnut yhden piirteen. Etnisiä soittimia on ruvettu sävellyksissä suosimaan yhä enemmän. Se pistää lyömäsoittajan ikään kuin kymmenottelijan asemaan.

– Kaikkia lyömäsoittimia meillä ei ole ja siinä riittää puuhaa, että saadaan oikea soitin paikalle. Jos katsotaan, ettei jotain harvinaista soitinta ole järkevä hankkia, sitten sitä lainataan konserttiin. Toisaalta joskus joudutaan tekemään taiteellisia kompromisseja. Ei vaan voi osata soittaa ihan kaikkia maailman soittimia huipputasolla!