Kristiina Harjula kuvaa Pispalaa lapsen silmin

Kristiina Harjula kuvaa kirjassaan verevästi Pispalaa. Esikoisromaani kertoo elämästä 1950-luvun Pispalassa.

.

.

Nyt Pispalasta kirjoittaa vihdoin myös nainen.

Pispalaa ja elämää siellä ovat tähän saakka kuvanneet pääasiassa miehet. Lauri Viitaa lausuvat raavaat miehetkin ja Hannu Salaman tuotanto on tuttua.

Toimittajana elämäntyönsä tehnyt Kristiina Harjula on valinnut esikoisteokseensa Pispalan kiviä lapsen näkökulman.

Kolmekymmentävuotinen ura toimittajana on hänen omien sanojensa mukaan ollut ”tosi kummallinen”. Siihen ovat mahtuneet niin Aamulehti, Satakunnan Kansa, Nokian Uutiset, Tampellan raskaan metalliteollisuuden tiedottaminen, Hämeen Yhteistyö kuin naistenlehdet Anna ja Kotiliesi sekä Hyvä terveys ja ET.

– Koko ajan taustalla eli haave, että vielä kirjoitan Pispalasta, jossa asuin lapsuuteni. Aluksi oli vain tarve yrittää vangita sen tunnelma, joka eli sanattomana minussa. En vain koskaan ymmärtänyt, millä ajalla sen tekisin. Joskus ihmettelin, miten ne oikeat, varsinkin naiskirjailijat, sen tekevät: hoitavat lapset, työnsä ja arjen rutiinit. Hehän eivät voi linnoittautua autotalliin puoleksi vuodeksi. Eikä muusaa ja arjen pyörittäjääkään näy missään, naurahtaa kirjailija.

Viita-akatemiaan pääsyä Kristiina Harjula pitää onnenpotkuna ja suosittelee sinne hakemista kirjoittamisesta kiinnostuneille.

– Se antoi itsevarmuutta ja uskoa itseen. Opettajani Nina Hakalehto kehotti kirjoittamaan, jotta saisin selville mitä ajattelen. Tajusin, että minun on kirjoitettava kirja lapsen näkökulmasta. Annettava, melkein raivattava, tila lapsen äänelle, koska se useimmiten hukkuu aikuisten jalkoihin ja intohimoihin.

– Kirjoitin Pispalan kiviä -kirjan äidin ja isän ja isän toisen naisen kolmidraamasta, jota lapsi ei ymmärtänyt. Varsinkin 50-luvulla ajan henki oli sellainen, että ajateltiin, ettei lapsi voi ymmärtää aikuisten asioita eikä lapselle puhuttu niistä. Ehkä tarkoitettiin lapsen parastakin: kun ei puhuttu, kuviteltiin, että suojeltiin lasta. Mutta niinhän asia ei ole. Lapsi näkee ja kuulee, täyttää itse ne tyhjät kohdat, joihin ei tule selitystä. Siihen aikaan oli vielä niin pienet asunnot ja ohuet seinät, että lapsi kuuli kaiken. Vielä heikompi suoja on tämän päivän lapsilla – aikuiset huutavat kännyköihinsä eivätkä tajua, että lapsi kuulee kaiken. Vanhempien pitäisi erotessaan myös muistaa, että lapsi kärsii siitä eniten, Harjula painottaa.

Takaisin lapsen maailmaan ei hänen mielestään ole enää pääsyä, mutta ehkä sitä voi ainakin jotenkin lähestyä oman itsen, aikuisen viitoittamaa reittiä.

– Tämä tarve minua ajoi ja se pani kirjoittamisen vauhtiin. Toimittajalle on faktasta fiktioon siirtyminen aika vaikeaa, koska toimittajan pitäisi pysyä totuudessa. Fiktiohan ei ole totta, mutta totuudellista sen pitäisi olla.

– Usein kirjoittaessani yllätyin: eikö lapsuuteni ollutkaan niin surkea kuin olin kuvitellut. Kirjan teemaksi nousikin vähän huomaamatta jonkinlainen armahdus. Mitä me voimme lopultakaan tietää omien vanhempiemme haavojen syvyydestä?

– Vaikka olin kirjaa kirjoittaessani jo osittain eläkkeellä, pieni synnintunto vaivasi aina, kun kirjoitin päivällä. Tunsin näpytteleväni kuin salaa, että taasko minä olen täällä. Fiktion kirjoittaminen oli kuin tila, huone, johon ei muilla ollut pääsyä.

Pispalan kiviä perustuu osittain kirjailijan omiin lapsuudenkokemuksiin.

– Kyllä pispalalaiset tunnistavat sieltä mummuni kaupan ja ehkä joitakin henkilöitä. Oman perheen kokemuksille on taustalla esikuvansa, mutta hahmot ja tapausten kulku ovat fiktiivisiä. Oikeasti isä ja äiti eivät eronneet ja perheeseen syntyi vielä toinen tyttö. Sisarukset löysivät myöhemmin veljensä. Myös isänsä toiseen naiseen Harjula kertoo saaneensa luotua aikuisena ystävälliset välit.

Teksti: Katariina Fleming

Uutuuskirja

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä.

Karisto, 2013.

204 sivua.

Written by:

Ota yhteyttä